Aika lailla

Tänään aika meni uusiksi pienessä maailmankolkassani ja myös muualla, vaikka harvoin katson asioita niin laajasta näkökulmasta. Sopeutumisvaikeuksia on ollut sekä teknisiä että psyykkisiä. 

Äidin vanhanaikainen kännykkä muodostui kompastuskiveksi minulle, kunnes löysin oikean (ajan)kohdan ja sain ajan muutettua. Olen siirtänyt makuuhuoneen, kylpyhuoneen, keittiön ja olohuoneen kellojen viisareita tunnilla eteenpäin sekä oman rannekelloni. Onneksi läppärit ja telkkarit hoitavat itsensä, koska muuten menisin sekaisin tässä nykyajan teknisessä ympäristössä. 

Viljandi

Oikeastaan kuulostaa aika mahtavalta, että pieni ihminen pystyy muuttamaan ajankulun ihan kuin olisimme maailmankaikkeuden hallitsijat. Iltapäivällä luin artikkelin ajansiirron kielteisistä vaikutuksista. Artikkelissa todettiin, että me suomalaiset olemme itse päättäneet kesäajan käyttöönotosta maassamme, joten voisimme myös tehdä päätöksen kesäajan luopumisesta. Haluammeko? Onko asia edes tuotu esille vaalipaneelikeskusteluissa?

Olen parhaani mukaan välttynyt seuraamasta vaalitenttejä, koska aikani on liian kallisarvoista minulle, jotta tuhlaisin sitä pilvenpiirtäjien ja satulinnojen rakentamiseen. Arki on mitä on - on aina ollut - riippumatta siitä ketkä istuvat eduskuntatalossa.

Kuusi miljardia vai vain neljä? Valtion säästöohjeet eivät tee iloiseksi. Toteutuvatko ne ja millä tavalla? - Ei meiltä pois, protestoivat kaikki ryhmät ja luokat. Miksi hyvinvointivaltio Suomi, joka on täynnä fiksuja, hyvin koulutettuja, ajattelevia ihmisiä, ei koskaan onnistu tasapainoittamaan vuotuisia tulo- ja menolähteitään. Olemme aina kuluttaneet enemmän kuin meillä on ollut resursseja, tottuneet parempaan elämäntasoon. Siksi tuntuu vaikealta luopua mistään.Siksi jatkamme sääntöjen viidakossa tekemättä mitään radikaalisia uudistuksia palvelujen ja ammattien yhdistymisen osalta.

Aikaresurssi  on eikä aika maksa mitään, ellei käy missään, kuluta mitään tai tee mitään, joka maksaa. Vai olenko väärässä? Onko aikamme kaikkein kalleinta elämässämme? Osaammeko arvostaa aikamme, elämämme täällä ollessamme?

Aamulla panin tunnin piiloon syksyä varten. Huomenna tuntuu varmasti raskaalta nousta ennen viittä, kun tavallisesti nousen varttia vaille kuutta. Kun kävelen bussipysäkille puoli kuuden aikaan, tuntuu varmasti kylmemmältä kuin viime viikon puoli seitsemän aikaan. Onko yhä pakkasasteita aikaisin aamulla? Onko pimeätä? Vain neljä työpäivää pääisäiseen ja sitten neljän päivän pituinen viikonloppuvapaa. Ehkä unohdan kaipaamani tunnin silloin.

Uusi kirja

Tänään sain vihdoinkin valmiiksi kirjan, joka kertoo äidistäni ja vanhenemisesta. Vihdoinkin-sanalla tarkoitan, että tekstin hiominen ja oikolukeminen eivät kuulu vahvuuksiini. Haluan juosta kuin luonnonlapsi kukkaniityllä auringonpaisteessa, innokkasti luoda uutta tekstiä en yhä uudelleen käydä läpi kirjoitettua tekstiä, jonka muutenkin osaan ulkoa. Tosi tylsää!

Miksi puhekieli poikkeaa niin paljon kirjoitetusta? Miten saada keskustelu kuulostamaan luonnolliselta,kun joutuu käyttämään kieliopillisia sananvääntöjä ja hienoja ilmaisuja, jotka eivät millään liity arkielämään fraaseihin? Lisäksi puhekielessä jätämme usein lauseet puolitiehen, koska toinen kyllä ymmärtää mitä tarkoitamme.

Viime juhannuksena aloitin kirjan kirjoittamisen, koska tuntui siltä, että kannoin painavan repun mukanani. Piti tyhjentää reppu, jotta jaksaisin kulkea eteenpäin putoamatta yhä uudelleen äidin luomaan synkkyyden suohon. Äidin valinta, haluaako hän elää itsesäälin varjoisessa maailmassa, minun taas, haluanko nähdä auringon pilkettä aina välillä. 

Viime yönä en meinannut saada unta eikä se liittynyt äitiini tai kirjaani, vaan omaan elämäntilanteeseeni. Onko nyt sellainen vuodenaika, jolloin monet ihmiset epätoivoisesti kaipaavat uutta, mielenkiintoista vanhojen rutiinien sijasta? Yöllä muutuin entistä synkemmäksi, kun mietin vuorotteluvapaa-haavettani ja totesin, ettei minulla olekaan varaa siihen syömättä liikaa aikaisempien vuosien säästöjä. 

Aamulla herätessäni totesin, että voinhan pitää hemmotteluperjantaita silloin tällöin eikä minun pitäisi valittaa työstäni vaan olla kiitollinen saamastani palkasta, vaikkeivät työtehtävät enää jaksa kiinnostaa. Onhan minulla vapaat viikonloput ja lomapäiviä säästössä. Ja onhan minulla rakkaat tyttäreni ja kirjahankkeeni.

Säästin siivoustyöt sunnuntaiksi, naisten päivän kunniaksi, koska olin pienen, onnellisen tytön lapsenvahtina perjantaina ja lauantaina. Tuntui kuin mummo olisi ollut liikkeillä pienokaisen kanssa rattailla ruokakaupassa. Kun vein tytön kotiin vanhempiensa luokse hän vain nauroi ja lauloi äänekkäästi laulun, jonka sanoja en saanut selville. Minua ihmetytti, että joku voi olla niin tyytyväinen elämäänsä. Olemmeko aikuiset unohtaneet sen taidon?