sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Rollaattoriruuhka

Matkalla vanhainkotiin, jossa äitini on intervallihoidossa, mietin hermostuneena pysäköintijärjestelyjä. Sunnuntai-iltapäivällä vierailijoiden pieni pysäköintialue on ehkä täynnä ja minä olen ratin takana varsinainen jänishousu. Pitäisikö minun pysäköidä muualla? Otan silti riskin ja ajan rohkeasti vanhainkodin eteen. Pysäköintialue on aivan tyhjä.





Vahvatahtoinen äitini on pitkään toivonut pääsevänsä vanhainkotiin ja vaatinut, että kaupunki järjestäisi hänelle hoitopaikan. Nyt hän on muuttanut mieltään. 

- Kotona on parempaa, toteaa äiti jo pari päivän jälkeen puhelimessa. Ei täällä tutustu kehenkään. Näen niin huonosti, etten edes tunnista hoitohenkilökuntaa. Kaikki tytöt ovat samannäköiset sinisessä puvussaan eivätkä he tule huoneeseeni, ellen kutsu heitä. Olen yhtä yksinäinen kuin kotona, mutta asunnossani on sentään henkilökohtaiset tavarani ja omat vaatteeni. 

- Nyt kun aurinko paistaa, voisin olla ulkona, mutten jaksa lähteä kävelylle muiden seurassa, jatkaa äiti. Haluaisin istua pihakeinussa, mutta hoitajat eivät ehdi vahtia enkä saa jäädä yksin pihalle.

- No, ainakin tuli käytyä, vastaan minä. Nyt sinä tiedät, ettei vanhainkoti ole sopiva paikka sinulle. Kotihoito saa pitää huolta sinusta jatkossa.

Sunnuntaina palaan Pikku Myyn kanssa kesämökiltä. Olemme yöpyneet vain yhden yön, koska Pikku Myy ei halua jäädä pitempään. Oikeastaan hän ei edes olisi halunnut tulla mukaan, mutten voi jättää perheen mustaa lammasta rauhallisen Isosiskon seuraan kaupunkikotiimme. Tämä kesä on ollut villiä länttä - Pikku Myy aiheuttaa minulle kohta hermoromahduksen. Muistan miten kiltti ja vastuuntuntoinen teini-ikäinen minä itse olin. En koskaan valehdellut äidilleni enkä tehnyt mitään pahaa. Minut olisi helposti voitu jättää vaikka viikoksi kotiin. 

Jo automatkan alussa Pikku Myy on valittanut, että hän voi huonosti enkä saa häntä houkuteltua ulos autosta.

- En pidä vanhainkodeista enkä halua tavata mummoa, joka on kiusannut minua niin monta kertaa, Pikku Myy puolustautuu.

Viime vierailullani hoitaja näytti miten ulko-ovi avataan ja missä äitini huone sijaitsee, joten löydän tällä kertaa perille ilman apua.

- Perjantaiyöllä hoitajat nauroivat ja keskustelivat niin äänekkäästi kello yhdestä viiteen, etten pystynyt nukkumaan, äiti valittaa.

- Olisit käynyt kummittelemassa hoitajille, sanon hymyillen. Silloin olisi kyllä tullut hiljaa!

- Kävin minä ovella, mutten nähnyt missä he olivat, äiti vastaa. Illalla pitää pukeutua yöpukuun jo kello kahdeksan ja iltapala tarjotaan jo kello seitsemän. Toissapäivänä kutsuttiin meidät iltapalalle jo kaksikymmentä yli kuuden illalla. Ollaan kuin tavaroita tai pieniä lapsia ilman sananvaltaa.

- Onpa ihmeellistä, vastaan. Luin jossain, että nykyisin hoitokodeissa elettäisiin enemmän vanhusten ehdoilla. Saako ottaa voileivän mukaan huoneeseen ja syödä myöhemmin? Olisi varmasti mukavampaa, jos saisi käyttää omia vaatteitaan. Huoneesi on melkein yhtä tyhjä ja persoonaton kuin sairaalahuone. Etkö voisi istua ruokailuhuoneessa tai televisionurkassa päivisin? Vaikket tutustu muihin, saisit tavata muita ihmisiä. Et olisi eristyksissä.

-  Televisionurkassa istuvat suomenkieliset vakiasukkaat, vastaa äitini. He eivät ymmärrä ruotsia. En osaa  puhua heidän kanssaan. 

Keskusteluamme keskeyttää hoitaja, joka avaa oven ja ilmoittaa, että iltapäiväkahvi odottaa. Pois lähtiessäni pysähdyn hetkeksi. Näen miten muiden huoneiden ovet avautuvat ja käytävä täyttyy hiljaa tassuttelevista vanhuksista rollaattoreineen matkalla ruokasaliin.

- Monenlaisessa jonossa ja ruuhkassa olen ollut, ajattelen hymyillen, mutten aikaisemmin ole osallistunut rollaattoriruuhkaan. Vaikka tämä ei taidapa olla viimeinen kertaa. Ikääntyminen ei ole herkkua. Silti meidän jokaisen on kohdattava kohtalomme ja hyväksyttävä rajallisuutemme, kun kuoleman partaalla liikumme viimeisinä elinvuosinamme.