tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulutarina

- Tänä vuonna joulu ei tulekaan, sanoo Joulupukki päättäväisesti. Pidän vuorotteluvapaata ja jään kotiin perheeni luokse.

Joulupukki muutti mieltään, kun hän näki ihmisten kurjuuden, kuinka ennennäkemätöntä itsekkyyttä ja ilkeyttä ovat vallanneet maailman. Joulutunnelma haihtui hetkessä pois kuin eilisen hajuvesituoksu. 



Miksi Joulupukki jättäisi ahkerat tonttunsa ja iloisen muorinsa yksin jouluaattona? Mitä enemmän maailma vaurastuu ja kehittyy sitä vähemmän sen asukkaat välittävät toisistaan ja sitä julmemmaksi ilkivalta muuttuu. Nälkäkatastrofit ja taudit voitaisiin poistaa, sotia jättää käymättä. Tahto vain puuttuu. Valta puhuu sydämen sijasta eikä valta osaa tuntea empatiaa, sympatiaa tai rakkautta.

- Lahjakasa on jälleen kerran kasvanut valtavan kokoiseksi eikä liiteriin enää mahdu yhtään lelua, deodorantti- tai partavesipulloa, yöpaitaa tai edes konvehtirasiaa, mutta perinteitä on muutettava, tuumii Joulupukki. Järjestelmä ontuu pahasti.

Joulupukki astuu sisään tupaan, missä muori leipoo kuuluisaa joululimppuaan (sellainen ihana, jossa on paljon rusinoita, kirjoittajan huomautus).

- Muori, tänä vuonna vietetään yksinkertaista ja rauhallista joulua, sanoo Joulupukki. Syödään riisipuuroa ja joululimppua kauniisti palavan kynttilän valossa. 

Muori voi olla toista mieltä, mutta hän kuuntelee ja ymmärtää ja voihan kinkkua ja laatikoita säästää seuraaviin päiviin.

- Tuleeko ketään ajatelleeksi, että kaikkein tärkeimmät lahjat eivät vaadi pakkausta tai koristenauhaa, jatkaa Joulupukki. Halaus ja hymy, välittäminen ja jakaminen merkitsevät enemmän kuin minun tuomani lahjat niille, joilla on jo ennestään kaikkea yllin kyllin. 


Hyvää Joulua!

toivottaa

Milena





lauantai 14. marraskuuta 2015

Suhteellista

Suuret ongelmat muuttuvat pieniksi kuin entistä suuremmat ongelmat ilmestyvät. 
Syksy on tuonut paljon signaaleja siitä, ettei arkielämä ole ruusuilla tanssimista emmekä elä paratiisissa, vaikka maamme kuuluu eurooppalaisiin hyvinvointivaltioihin ja maailman rikkaisimpiin maihin.




Pienessä kotinurkassani naapurirouvan hyökkäys nuoria kohti pahoittaa yhä mieltäni enkä enää halua keskustella hänen kanssaan eikä minun tarvitsekaan. Toivottavasti, minusta ei koskaan muutu yhtä kyyniseksi ja että minulla on aina hyvät ja läheiset välit lasteni kanssa. 

Syyskuussa palkansaajat osoittivat mieltä valtion säästötavoitteita vastaan. Yhtäkkiä työn arvo laski 5-10 prosenttia ja monen vapaa-aika lyheni. Tämä aiheutti paljon mielipahaa kansan keskuudessa.

Silloin Suomi ei vielä ollut pakolaistulvan eturintamassa, mutta yhtäkkiä olimmekin. Lisäksi turvapaikanhakijoita tuli täysin odottamattomalta suunnalta. 

Olemme tottuneet siihen, että kaikki tapahtuu täällä etelässä. Nyt Pohjois-Suomi joutui huomion keskipisteeksi. Etelään oli pitkä matka, mutta vähitellen tännekin on saapunut pakolaisia, vaikken toistaiseksi  ole nähnyt yhtäkään.

Melkein päivittäin olen seurannut Aftonbladetin ja Expressenin uutisointia Ruotsin jatkuvasta pakolaistulvasta, joka on johtanut siihen, että vapaat majoitustilat ovat loppumassa. Ylimääräistä hotellikapasiteettia ei ole toistaiseksi tuotu esille keskusteluissa, mutta ulkomaalaisten majoittaminen ruotsalaisiin koteihin on mainittu eräänä ratkaisumallina. Suomessakin maahanmuuttovirasto laatii ohjeita turvapaikanhakijoiden kotimajoitukseen.

Omien arkielämän kokemusteni perusteella mietinkin miten hyvin ulkomaalaisperhe tulisi toimeen meidän asuinkorttelissamme ja me heidän kanssaan. 

YK:n arvion mukaan Turkista saattaa siirtyä Kreikkaan neljässä kuukaudessa jopa 600 000 pakolaista ja koko maailmassa on 60 miljoonaa pakolaista. Onko tämä siis alkusoittoa? 

Elämme nyt sitä päivää, että useilla pakolaisilla on varaa matkustella ja tietoa minne he haluavat asettua. Maailma on yhteinen ja Suomi turvallinen. Kylmästä ilmastostamme huolimatta tänne halutaan tulla. Onko meidän hyväksyttävä, että elintasomme laskee ja että joudumme muuttamaan arvojamme ihmisyyden tasa-arvoisuuden nimessä? Osaammeko ja jaksamme sopeutua?













sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Sossun soitto

Syyslomaviikon olen viettänyt kotona, kirjoittanut ja oikolukenut puolivalmiita käsikirjoituksiani, pelannut hämähäkkipasianssia ja hoitanut arkirutiineja. Lisäksi olen käynyt teini-ikäisten tyttärieni kanssa syömässä ravintolassa ja vaateostoksilla. 

Hyvä näin, minun pitäisi nyt levänneenä palata työelämään ehkä vähän tylsän, mutta mukavantuntuisen lomaviikon jälkeen. Näin ei silti tapahdu. Keskiviikkona minulle tulee nimittäin soitto sosiaalitoimistosta. Seisoessani Lidlin oven edessä puhelin soi.

- Meille on tullut lastensuojeluilmoitus tyttärestäsi, sanoo sosiaalityöntekijä.

Tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt siinä hetkessä. MITÄ ON TAPAHTUNUT? Koko kesän olen seurannut tyttöni ja hänen kaverinsa touhuja. Nuoret tulevat ja menevät ja polttavat tupakkaa rivitalopihalla ja puutarhassamme. 






Olen pelännyt, että nuoret häiritsisivät naapureita. Ja niinkin pari nuorta teki, kun he panivat puhalletun kondomin erään naapurin auton päälle. Siitä eräs naapuripariskunta järkiintyi ja sain todella kuulla kunniani, vaikkei tyttöni edes tiennyt tapahtumasta enkä minäkään. 

Pari kertaa eräs poika jätti skootterinsa liputustangon viereen eikä meidän talomme eteen, mutta naapureiden hermostuessa siitä hoidettiin se heti pois sieltä. 

Kerran kolme tuntematonta nuorta kiipesi katolle, jolloin ilmoituskanavan kattosuoja todennäköisesti taittui, kun joku yritti istua sen päälle. Minä tilasin huoltomiehen, kun naapuri kertoi siitä.

Musiikista olen aina ilmoittanut, ettei saa soittaa pihalla ja sisätiloissa vain hiljaa. Yhden ainoan yön vietin kesämökillä enkä matkustanut ulkomaille kesällä, vaikka olin suunnitellut (onneksi en ollut varannut matkaa). Asuntoamme en uskaltanut jättää valvomatta öisin, ettei jengi kerääntyisi meille juhlimaan kuten on käynyt muualla kaupungissa.

Pari viikkoa sitten minulle näytettiin litteä paketti, jonka sisällä oli ruskeata poroa, joka haisi mintulta. - Onko tämä huumeita? kysyttiin. - Mistä minä tietäisin, minun tyttöni ei edes polta tupakkaa, kysy poliisilta, minä vastasin ärtyneenä.

Joka ilta on valvottu tyttäreni kotiintuloa, koska hänen tyttökaverinsa usein myöhästyy ja tytön äiti soittaa huolissaan meille (kotiintuloaika klo yhdeksän ennen koulupäivää, klo 23 viikonloppuisin). Oma tyttöni tulee ajoissa eikä lintsaa koulustakaan. Kaverit ja poikaystävä ovat ykkössijalla hänen elämässään. Toivon tietysti, että hän lukisi läksynsä paremmin eikä myöskään käyttäisi rumia sanoja, mutta maailma ei ole täydellinen paikka. 

- Kuka on tehnyt lastensuojeluilmoituksen ja minkä takia? kysyn järkyttyneenä.

- Ilmoituksen tekijä ei ole ilmoittanut nimeään, sanoo sosiaalityöntekijä. Tässä lukee, että tyttösi saapuu öisin kotiin humalassa, hän polttaa ja käyttää huumeita. Naapurin ikkunan alta on löydetty marihuana-sätkä. Lisäksi nuoret häiritsevät pihalla.

- Tämä ei ole totta, vastaan minä ja jatkan tyttäreni puolustamista varmaankin puolen tunnin. 

En suostu menemään tyttäreni kanssa keskustelemaan asiasta sosiaalitoimistoon. 
Sanon, etten aio ottaa vapaata töistäni. Tyttöni on syyttömänä syytetty. En edes uskalla kertoa hänelle tästä, koska hän on hyvin oikeudenmukainen ja varmasti suuttuisi.

- Keskustelen esimieheni kanssa tästä, vastaa sosiaalityöntekijä.

Itse keskustelen useamman naapurin kanssa. He ovat ihmeissään ja lohduttavat minua. Ei ole ollut ongelmia nuorten kanssa. 

- Täytyy nuortenkin saada elää ja liikkua, sanovat naapurit. 

Yritän myös selvittää perättömän lastensuojeluilmoituksen tekijän ja onhan minulla omat epäilykseni, mutten syytä ketään ilman perusteita. Olen kysynyt suoraan, mutta miksi naapuri kertoisi totuuden minulle, kun on valehdellutkin sosiaaliviranomaisille.

Ymmärtääkseni voisin tehdä rikosilmoituksen poliisille, mutten aio tehdä sellaista, koska jatkossakin on elettävä sopusoinnussa naapureiden kanssa. Joku aikuinen vihaa meitä niin paljon, että hyökkää 15-vuotiaan kimppuun nimettömänä todennäköisessä siinä toivossa, että tyttö sijoitettaisiin nuorisokotiin ja silloin ei enää juuri liikkuisi nuoria rivitalopihallamme (vaikka asuu täällä pari muutakin nuorta). 

Onneksi tyttöni ei ole tehnyt mitään pahaa, koska en kestäisi, jos hänet vietäisiin pois luotani, perheestämme. 

Lähetän viestin sosiaalitoimistossa työskentelevälle tuttavalleni. Hän selvittää asian ja ilmoittaa, ettei lastensuojeluilmoitus johda jatkotoimenpiteisiin. Huokaisen helpotuksesta, mutta olen yhä huolissani tilanteesta enkä tiedä miten toimia jatkossa.

Tämä tapahtuma osoittaa kuitenkin, että useimmat naapurit ovat sympaattisia ja mukavia. Pystyn luottamaan heihin, vaikkakin vähän kyttäillään toisiaan ja seurataan toisten touhuja. 


torstai 3. syyskuuta 2015

Kun rahat loppuivat

Vuosia sitten kävin kahden pienen tyttäreni ja eläkkeellä olevan äitini kanssa Tukholmassa. 

Väsyneinä nousimme läheisimpään bussiin palataksemme laivaan. Lompakkoni oli täynnä 

kruunuja - ne vievät yllättävän paljon tilaa, ehkä ruotsalaisilla on isommat taskut kuin meillä

- ja tarjosin satasen bussikuljettajalle. Hän ei suostunut vastaanottamaan seteliäni. 

Pressbyrå-kioski sijaitsi noin kilometrin päässä emmekä välttämättä jaksaisi sinne asti 

metsästämään kertalippuja, joten kiitollisina otimme vastaan kuljettajan tarjoaman

ilmaiskyydin. Taisimme edustaa jokapäiväistä ilmiötä: hölmöt, ulkomaalaiset turistit, jotka 

eivät ymmärrä, että rahat ovat loppuneet SL-liikenteessä. 







Muutama vuosi sitten yritin epätoivoisesti vaihtaa rahaa pankissa. - Emme enää myy 

kruunuja, kuului vastaus. Lähde pääkaupunkiin! Kruunuja saa  laivaterminaalista.  



Koska en halunnut jättää rahanvaihtoa viimeiseen hetkeen, jatkoin etsintää. - Mikäli meillä 


sattuu olemaan kruunuja kassaholvissamme, vaihdamme, vastasi kolmas pankki. 


Asia järjestyi. Olin vain ihmeissäni, en tuntenut koko F-konttoria, joka oli vallannut Suomen


valuuttamarkkinat.



Vielä hämmästyneempänä kuuntelin kielteistä vastausta, kun yritin nostaa vuotuista

osinkotuloani. - Palaa ensi viikolla, vain maanantaisin on rahaa, sanoi pankkineiti.


Ja onhan maanantai hyvä päivä, oikeastaan ihan mainio päivä. Huhtikuun toisena 

maanantaina käyn säännöllisesti pankissa nostamassa osinkoani. Ihan kuin ylimääräinen 

jouluaatto, vaikka onkin pääsiäinen.


Olen pitkään miettinyt kannattaako maksaa myös pienostokset kortilla ja ylipäänsä 

millainen maksutapa sopisi parhaiten kaupoille ja koko markkinataloudelle. Kassaneidit 

eivät ole suostuneet ottamaan kantaa kysymykseen. Pankkiautomaatista ei saa kolikoita 

eikä viiden ja kymmenen euron seteleitä, joten myymäläkassa toimii talouteni 

rahanvaihtopisteenä, etenkin kuin teini-ikäiset tyttäreni usean kerran viikossa tarvitsevat 

pienrahaa karkkeihin, lippuihin, koulumaksuihin jne.


Toissapäivänä satuin lukemaan nettiuutisen ruotsalaisesta liikeketjusta, joka on kokonaan 

luopunut rahan käytöstä. - Edullisempaa ja turvallisempaa, ilmoittaa liikeketju. 


Ymmärrän yskän. Nykyisin teen paljon ostoksia verkkokaupan kautta. Tällä viikolla olen 

noutanut sekä valkoiset Converse-tossut että uuden Iphonen bussiasemalta koskettamatta

setelinippuun tai kolikkokasaan. 


Ymmärrän yskän. Silti olen vähän huolissani. Mihin suuntaan olemme oikeastaan

menossa? Mitä teemme sinä päivänä, kun rahat loppuvat kokonaan? Otammeko 

uudelleen käyttöön oravannahkoja, ellei tekniikka pelaa? Ihanteellista olisi tietysti, 

että kaikki ihmiset saisivat tarvitsemansa joutumatta maksamaan mitään, mutta se 

taitaa olla pelkkä utopia. Köyhyys ja nälänhätä ovat tulleet jäädäkseen.


sunnuntai 23. elokuuta 2015

Kun minä olin nuori

... en lintsannut koulusta (paitsi yhden kerran)

... en valehdellut äidilleni  (paitsi sitä yhtä kertaa) enkä puolustauduin sanoilla:     
    "Mutta muuten sinä et olisi antanut lupaa!"

... en ikinä kutsunut äitiäni idiootiksi (ehkei hän ollutkaan vai oliko?) puhumatta 
    vielä rumemmista sanoista






Kun minä olin nuori

... en uskonut, että taivaalta sataa rahaa ja minun on saatava kaikki mitä ikinä toivon

... en juonut itseäni humalaan

... en karannut kotoa enkä jälkeenpäin väittänyt, että karkumatka oli hauskinta mitä 
    tapahtui koko kesäloman aikana.

Kun minä olin nuori

... pidin hauskaa ystävieni kanssa

... kävimme tanssimassa maaseudun nuorisoseurantaloilla joka toinen viikonloppu, 
    kesällä useammin

... ajoimme veneillämme saaristossa  ja lauloimme nuotion ääressä kesäisin.


   Mitä sinä teit?

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Rollaattoriruuhka

Matkalla vanhainkotiin, jossa äitini on intervallihoidossa, mietin hermostuneena pysäköintijärjestelyjä. Sunnuntai-iltapäivällä vierailijoiden pieni pysäköintialue on ehkä täynnä ja minä olen ratin takana varsinainen jänishousu. Pitäisikö minun pysäköidä muualla? Otan silti riskin ja ajan rohkeasti vanhainkodin eteen. Pysäköintialue on aivan tyhjä.





Vahvatahtoinen äitini on pitkään toivonut pääsevänsä vanhainkotiin ja vaatinut, että kaupunki järjestäisi hänelle hoitopaikan. Nyt hän on muuttanut mieltään. 

- Kotona on parempaa, toteaa äiti jo pari päivän jälkeen puhelimessa. Ei täällä tutustu kehenkään. Näen niin huonosti, etten edes tunnista hoitohenkilökuntaa. Kaikki tytöt ovat samannäköiset sinisessä puvussaan eivätkä he tule huoneeseeni, ellen kutsu heitä. Olen yhtä yksinäinen kuin kotona, mutta asunnossani on sentään henkilökohtaiset tavarani ja omat vaatteeni. 

- Nyt kun aurinko paistaa, voisin olla ulkona, mutten jaksa lähteä kävelylle muiden seurassa, jatkaa äiti. Haluaisin istua pihakeinussa, mutta hoitajat eivät ehdi vahtia enkä saa jäädä yksin pihalle.

- No, ainakin tuli käytyä, vastaan minä. Nyt sinä tiedät, ettei vanhainkoti ole sopiva paikka sinulle. Kotihoito saa pitää huolta sinusta jatkossa.

Sunnuntaina palaan Pikku Myyn kanssa kesämökiltä. Olemme yöpyneet vain yhden yön, koska Pikku Myy ei halua jäädä pitempään. Oikeastaan hän ei edes olisi halunnut tulla mukaan, mutten voi jättää perheen mustaa lammasta rauhallisen Isosiskon seuraan kaupunkikotiimme. Tämä kesä on ollut villiä länttä - Pikku Myy aiheuttaa minulle kohta hermoromahduksen. Muistan miten kiltti ja vastuuntuntoinen teini-ikäinen minä itse olin. En koskaan valehdellut äidilleni enkä tehnyt mitään pahaa. Minut olisi helposti voitu jättää vaikka viikoksi kotiin. 

Jo automatkan alussa Pikku Myy on valittanut, että hän voi huonosti enkä saa häntä houkuteltua ulos autosta.

- En pidä vanhainkodeista enkä halua tavata mummoa, joka on kiusannut minua niin monta kertaa, Pikku Myy puolustautuu.

Viime vierailullani hoitaja näytti miten ulko-ovi avataan ja missä äitini huone sijaitsee, joten löydän tällä kertaa perille ilman apua.

- Perjantaiyöllä hoitajat nauroivat ja keskustelivat niin äänekkäästi kello yhdestä viiteen, etten pystynyt nukkumaan, äiti valittaa.

- Olisit käynyt kummittelemassa hoitajille, sanon hymyillen. Silloin olisi kyllä tullut hiljaa!

- Kävin minä ovella, mutten nähnyt missä he olivat, äiti vastaa. Illalla pitää pukeutua yöpukuun jo kello kahdeksan ja iltapala tarjotaan jo kello seitsemän. Toissapäivänä kutsuttiin meidät iltapalalle jo kaksikymmentä yli kuuden illalla. Ollaan kuin tavaroita tai pieniä lapsia ilman sananvaltaa.

- Onpa ihmeellistä, vastaan. Luin jossain, että nykyisin hoitokodeissa elettäisiin enemmän vanhusten ehdoilla. Saako ottaa voileivän mukaan huoneeseen ja syödä myöhemmin? Olisi varmasti mukavampaa, jos saisi käyttää omia vaatteitaan. Huoneesi on melkein yhtä tyhjä ja persoonaton kuin sairaalahuone. Etkö voisi istua ruokailuhuoneessa tai televisionurkassa päivisin? Vaikket tutustu muihin, saisit tavata muita ihmisiä. Et olisi eristyksissä.

-  Televisionurkassa istuvat suomenkieliset vakiasukkaat, vastaa äitini. He eivät ymmärrä ruotsia. En osaa  puhua heidän kanssaan. 

Keskusteluamme keskeyttää hoitaja, joka avaa oven ja ilmoittaa, että iltapäiväkahvi odottaa. Pois lähtiessäni pysähdyn hetkeksi. Näen miten muiden huoneiden ovet avautuvat ja käytävä täyttyy hiljaa tassuttelevista vanhuksista rollaattoreineen matkalla ruokasaliin.

- Monenlaisessa jonossa ja ruuhkassa olen ollut, ajattelen hymyillen, mutten aikaisemmin ole osallistunut rollaattoriruuhkaan. Vaikka tämä ei taidapa olla viimeinen kertaa. Ikääntyminen ei ole herkkua. Silti meidän jokaisen on kohdattava kohtalomme ja hyväksyttävä rajallisuutemme, kun kuoleman partaalla liikumme viimeisinä elinvuosinamme.






perjantai 19. kesäkuuta 2015

Kesäsää

Koska näin juhannuksena sataa ja sääennustusten mukaan loppukesä ei välttämättäkään hymyile, herää ajatus: "Apua, saappaissa ja sadetakissa viettäisinkö pitkää lomaani? 

Yhä yksi työviikko jäljellä, joten pilvet ja tuulet ehtivät vaihdella  a:sta ö:hön ja ehdin myös ajatuksissani palata usean kerran viime kesäloman kuumiin tunteisiin. Muistan miten aikaisin aamuisin ja myöhään illalla tein puutarhatöitä ennen kuin aurinko pakotti sisätiloihin, puolipimeään asuntoon, jossa verhot pysyivät tiukasti kiinni. Silloin ajattelin, että jos tämä helle jatkuu, edessä on monelle raskas työvuosi, koska ei ehdi levätä ja rentoutua kunnolla kuumuuden takia. 






Muistan, että alennusmyynnit menivät huomioimatta ohi, koska en jaksanut keskustaan asti kovassa helteessä. Muistan myös ulkomaanmatkan viime elokuussa. Viljandissa oli vielä kuumempaa kuin Suomessa, jopa 36 astetta päivisin. Joimme pullotettua vettä kuin hulluja kuumassa hotellihuoneessamme. Pienen hotellin kellarissa oli ihana, pieni uima-allas, jossa kävin viilentelemässä jokaisen kävelyretken jälkeen.

Mikäli olisi valinnanvara - millaista lomasäätä toivoisin - sadetta vai auringonpaistetta? En tiedä. Molemmissa on hyvät puolensa. Sekä että olisi paras vaihtoehto. Uskon silti, että ehtisin kokea enemmän, levätä paremmin kylmässä, sateisessa säässä kuin liian kuumassa. Vaikka tietysti kaipaisin shortseja ja ihania uintiretkiä. 

Viime viikonloppuna tuli taas seurattua suoralähetyksessä hienoston viettämiä juhlahetkiä, kun komea prinssi meni naimisiin ja Ruotsi sai kauniin prinsessan. Uusia kuninkaallisia ilmestyy nykyisin melkein liukuhihnalla. Lauantaina prinsessa ja maanantaina prinssi.

Kaarle Kustaan  (miksi muuten käännetään etunimet?) hovissa avioliittoboomi taitaa kuitenkin olla ohi tällä erää. Kaikki kolme lasta on viettänyt häitään. Lapsenlapsia silti tulossa lähivuosina.

Ihailtuani hetken televisiokameran näyttämiä kauniita naisia upeissa mekoissaan ja komeita miehiä tyylikkäissä puvuissaan tuli mieleen, että tämä on todennäköisesti ainoa tapa monelle katsojalle saada kutsu  hienoon juhlaan ja päästä ihailemaan pukuloistoa.

Eräät toimittajat kritisoivat kuninkaallista ylellisyyttä, väittävät niiden kuuluvan menneisyyden vuosisatoihin ja jyrkästi sotivan tasa-arvoisuutta vastaan. He ovat varmasti oikeassa, mutten itse halua tuomita tällaisia juhlahetkiä, jotka tuovat iloa ja vaihtelua monen ihmisen arkipäivään.

Lisäksi upeat häät sekä  suloiset vauvat ja pikkulapset auttavat parantamaan Ruotsin kuningashuoneen mainetta, joka vain muutama vuosi sitten koki kovan kolauksen kuninkaan seksiseikkailujen takia.

Kuumat kesät, viileät kesät - onnelliset vuodet, surulliset vuodet. Rikkaat kuin köyhätkin kokevat saman elämänpolullaan. Käyrä suuntautuu välillä ylöspäin, välillä alaspäin. Tällä hetkellä tuntuu kuin itse olisin lähestymässä aallonpohjaa, koska harva se päivä tavaroita menee rikki, uusia ongelmia syntyy tasaan tahtiin melkein kuin tilauksesta ja lapset hermostuvat minuun vuorotellen. Tulee mieleen kuningatar Elizabethin ikimuistoisia sanoja, kun hän puhui kauhun vuodesta, vaikkei  tilanne ollenkaan ole yhtä paha. Linna ei ole palanut eivätkä lapset eronneet. 


- 1992 is not a year on which I shall look back with undiluted pleasure. In the words of one of my more sympathetic correspondents, it has turned out to be an Annus Horribilis.








torstai 14. toukokuuta 2015

Multakasa

Viime lauantaina taloyhtiön hallitus järjesti perinteisen talkootyöpäivän, jotta saataisiin piha kuntoon ennen kesää. Hallituksen puheenjohtaja tarjosi grillimakkaraa ja muuta puurtavaa puutarhassaan iltapäivällä. Onneksi ei satanut, vaikka kauniissa auringonpaisteessa alkanut lauantaipäivä muuttui nopeasti harmaapilviseksi ja kylmätuuliseksi.

Hallitus kertoi, että jatkossa tilataan joka vuosi multakasa, jonka saa levittää sekä yleisille alueille että omalle pienelle rivitalotontilleen. Pari ahkeraa naista (minä ja naapuri) alkoi jo kello kahdeksan aikaan aamulla kärrätä multaa, koska oli vain kahdet kottikärryt. Varsinaiset talkkoot alkoivat vasta kymmenen maissa, jolloin taloyhtiön miehet alkoivat korjata ja maalata punaista, osittain mädäntynyttä lankkuaitaa.

Kolmaskin nainen liittyi kottikärryjoukkoomme. Tuntui vähän hassulta, että naiset tällä kertaa hoitivat kaikkein raskaimmat työt, mutta ainakin minä olin  päättänyt keskittyä mullankuljetuksiin, koska viime vuonna maalasin aitaa koko päivän, ja meidän talomme pihaosuus jäi kokonaan ilman multaa (yhtiössä on neljä rivitaloa).



Mullan kärrääminen on raskasta ja hidasta touhua. Illalla makasin puolikuolleena sängyssäni, enkä edes jaksanut ruokakauppaan, mikä hermostutti sunnuntaina, koska olin tavalliseen tapaani unohtanut, etteivät kaupat ole avoinna äitienpäivällä. 

Lauantai-illalla ajattelin, että onneksi osa multakasasta jäi  jäljellä. Kolmen naisen rankoista ponnisteluista huolimatta emme juuri ollenkaan ehtineet levittää multaa kahden rivitalon väliselle suurelle pensasalueelle (minä olin keskittynyt omiin istutuksiini ja omaan pensasalueeseeni). 


Sunnuntaiaamuna koimme kuitenkin yllätyksen. Eräs naapuri oli levittänyt loppuosan multakasasta viereiseen nurmikkoon. Ei siis saanut jäädä mitään ylimääräistä multaa talkoopäivän jälkeen (ehkä sama herra, joka oli jo ennen talkoopäivää levittänyt multaa omille istutuksilleen) - ei edes niille, jotka eivät olleet paikalla lauantaina. Vaikka harmatti, vedin kuitenkin johtopäätöksen, että joku oli ollut niin innoissaan siitä, että saataisiin piha kuntoon nopeasti.

Minä urheana naisena rupesin harvoimaan kasaan pari kottikärryllistä multaa nurmikosta viedäkseni edes vähän multaa suurelle pensasalueelle. Kyllä minua harmitti, että nurmikko, joka jo edellisen vuoden talkoopäivänä oli peitetty paksuun multapeitteeseen, sai lisää multaa, etenkin kun viime kesänä kaivoin lankkuaitaa esiin ja silloin ajattelin, että kuka hölmö tuhoaa aitaa peittämällä sen alaosat mullalla. Lisäksi näyttää hassulta, kun nurmikko on liian korkea suhteessa tonttia ympäröivään aitaan.


Kun kärräsin ensimmäistä multakuormaani, eräs naapuri tuli ulos pihaosuudelleen. Nauru äänessään hän kysyi: Mistä löysit lisää multaa? 

Vastasin rehellisesti, että olin haravoinut nurmikkoa. Aikasempina vuosina olen ihmetellyt miksi tämä naapuri joka vuosi on hermostunut siitä, ettei multa riittänyt kaikille. Tällä kertaa hän oli iloisella tuulella, vaikka multaa ei juuri ollut jäänyt hänen pihaosuudelleen.

Kun kärräsin toista multakuormaa, mies, joka oli levittänyt multaa ennen talkoopäivää ja hänen vaimonsa tulivat ulos asunnostaan. He seisoivat hiljaa katsomassa minua. Tuntui kuin olisin selityksen velkaa, joten kerroin, että taas jäi iso pensasalue ilman multaa ja sementti näkyy  mullan läpi, koska olen kitkenyt rikkaruohoja. Vaimo nyökkäsi. Hän tunsi tilanteen. 

Minä taas en ole ymmärtänyt mitään. Yhtäkkiä tajuan kaiken. Ei ollut kyse pelkästä multakasasta vaan vallasta. Yhdeksän vuotta sitten muutin rivitaloasuntooni. Olen jopa toiminut taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana muutaman vuoden, mutta vasta nyt ymmärrän miksi eräät naapurit aina välillä hermostuvat ja puolustautuvat äänekkäästi tai vetäytyvät omiin oloihinsa. Olen ajatellut, että he ovat turhan arkoja ja että taloyhtiössä on monenlaisia ihmistyyppejä, joiden on tultava toimeen keskenään.

Talkoopäivänä seinänaapurini totesi, että eräät pelkäävät jäävänsä ilman multaa ja siksi he juonittelevat enemmän kuin muut, muttei ole siitä kyse vaan valtapelistä ja alemmuuskomplekseista. Vahvemmat syövät heikommat. Taloyhtiössämme ei vallitse viihtyisyyttä eikä yhteistä auttamisen iloa vaan salaista kateutta ja kyttäystä.  


Vasta nyt ymmärrän, ettei taloyhtiömme ikinä pysty tilaamaan tarpeeksi isoa multakasaa, jotta multa riittäisi kaikille asukkaille. Ja se on ikävä - todella ikävä.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Aika lailla

Tänään aika meni uusiksi pienessä maailmankolkassani ja myös muualla, vaikka harvoin katson asioita niin laajasta näkökulmasta. Sopeutumisvaikeuksia on ollut sekä teknisiä että psyykkisiä. 

Äidin vanhanaikainen kännykkä muodostui kompastuskiveksi minulle, kunnes löysin oikean (ajan)kohdan ja sain ajan muutettua. Olen siirtänyt makuuhuoneen, kylpyhuoneen, keittiön ja olohuoneen kellojen viisareita tunnilla eteenpäin sekä oman rannekelloni. Onneksi läppärit ja telkkarit hoitavat itsensä, koska muuten menisin sekaisin tässä nykyajan teknisessä ympäristössä. 




Viljandi

Oikeastaan kuulostaa aika mahtavalta, että pieni ihminen pystyy muuttamaan ajankulun ihan kuin olisimme maailmankaikkeuden hallitsijat. Iltapäivällä luin artikkelin ajansiirron kielteisistä vaikutuksista. Artikkelissa todettiin, että me suomalaiset olemme itse päättäneet kesäajan käyttöönotosta maassamme, joten voisimme myös tehdä päätöksen kesäajan luopumisesta. Haluammeko? Onko asia edes tuotu esille vaalipaneelikeskusteluissa?


Olen parhaani mukaan välttynyt seuraamasta vaalitenttejä, koska aikani on liian kallisarvoista minulle, jotta tuhlaisin sitä pilvenpiirtäjien ja satulinnojen rakentamiseen. Arki on mitä on - on aina ollut - riippumatta siitä ketkä istuvat eduskuntatalossa.


Kuusi miljardia vai vain neljä? Valtion säästöohjeet eivät tee iloiseksi. Toteutuvatko ne ja millä tavalla? - Ei meiltä pois, protestoivat kaikki ryhmät ja luokat. Miksi hyvinvointivaltio Suomi, joka on täynnä fiksuja, hyvin koulutettuja, ajattelevia ihmisiä, ei koskaan onnistu tasapainoittamaan vuotuisia tulo- ja menolähteitään. Olemme aina kuluttaneet enemmän kuin meillä on ollut resursseja, tottuneet parempaan elämäntasoon. Siksi tuntuu vaikealta luopua mistään.Siksi jatkamme sääntöjen viidakossa tekemättä mitään radikaalisia uudistuksia palvelujen ja ammattien yhdistymisen osalta.


Aikaresurssi  on eikä aika maksa mitään, ellei käy missään, kuluta mitään tai tee mitään, joka maksaa. Vai olenko väärässä? Onko aikamme kaikkein kalleinta elämässämme? Osaammeko arvostaa aikamme, elämämme täällä ollessamme?


Aamulla panin tunnin piiloon syksyä varten. Huomenna tuntuu varmasti raskaalta nousta ennen viittä, kun tavallisesti nousen varttia vaille kuutta. Kun kävelen bussipysäkille puoli kuuden aikaan, tuntuu varmasti kylmemmältä kuin viime viikon puoli seitsemän aikaan. Onko yhä pakkasasteita aikaisin aamulla? Onko pimeätä? Vain neljä työpäivää pääisäiseen ja sitten neljän päivän pituinen viikonloppuvapaa. Ehkä unohdan kaipaamani tunnin silloin.





sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Uusi kirja

Tänään sain vihdoinkin valmiiksi kirjan, joka kertoo äidistäni ja vanhenemisesta. Vihdoinkin-sanalla tarkoitan, että tekstin hiominen ja oikolukeminen eivät kuulu vahvuuksiini. Haluan juosta kuin luonnonlapsi kukkaniityllä auringonpaisteessa, innokkasti luoda uutta tekstiä en yhä uudelleen käydä läpi kirjoitettua tekstiä, jonka muutenkin osaan ulkoa. Tosi tylsää!

Miksi puhekieli poikkeaa niin paljon kirjoitetusta? Miten saada keskustelu kuulostamaan luonnolliselta,kun joutuu käyttämään kieliopillisia sananvääntöjä ja hienoja ilmaisuja, jotka eivät millään liity arkielämään fraaseihin? Lisäksi puhekielessä jätämme usein lauseet puolitiehen, koska toinen kyllä ymmärtää mitä tarkoitamme.



Viime juhannuksena aloitin kirjan kirjoittamisen, koska tuntui siltä, että kannoin painavan repun mukanani. Piti tyhjentää reppu, jotta jaksaisin kulkea eteenpäin putoamatta yhä uudelleen äidin luomaan synkkyyden suohon. Äidin valinta, haluaako hän elää itsesäälin varjoisessa maailmassa, minun taas, haluanko nähdä auringon pilkettä aina välillä. 

Viime yönä en meinannut saada unta eikä se liittynyt äitiini tai kirjaani, vaan omaan elämäntilanteeseeni. Onko nyt sellainen vuodenaika, jolloin monet ihmiset epätoivoisesti kaipaavat uutta, mielenkiintoista vanhojen rutiinien sijasta? Yöllä muutuin entistä synkemmäksi, kun mietin vuorotteluvapaa-haavettani ja totesin, ettei minulla olekaan varaa siihen syömättä liikaa aikaisempien vuosien säästöjä. 


Aamulla herätessäni totesin, että voinhan pitää hemmotteluperjantaita silloin tällöin eikä minun pitäisi valittaa työstäni vaan olla kiitollinen saamastani palkasta, vaikkeivät työtehtävät enää jaksa kiinnostaa. Onhan minulla vapaat viikonloput ja lomapäiviä säästössä. Ja onhan minulla rakkaat tyttäreni ja kirjahankkeeni.


Säästin siivoustyöt sunnuntaiksi, naisten päivän kunniaksi, koska olin pienen, onnellisen tytön lapsenvahtina perjantaina ja lauantaina. Tuntui kuin mummo olisi ollut liikkeillä pienokaisen kanssa rattailla ruokakaupassa. Kun vein tytön kotiin vanhempiensa luokse hän vain nauroi ja lauloi äänekkäästi laulun, jonka sanoja en saanut selville. Minua ihmetytti, että joku voi olla niin tyytyväinen elämäänsä. Olemmeko aikuiset unohtaneet sen taidon?









sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Ihana Natalia

Eilen löysin hotmail-postilaatikostani kirjeen ihanalta Nataliasta. Hyvät lukijat, haluan jakaa ilon kanssanne:

Hi, it´s me

Hello Darling!!! 

I am Natalia from Russia, a confident, able girl from Russia with lots of self-esteem and immense desire to find my love and soul mate?

I am longing for a strong and loving person, so that I can feel protected and loved in his arms and sleep peacefully placing my head on his shoulder.

Do you need that loving girl whom you would like to talk to about all those things which men like and think? 
Well I am there to listen as I too like your boyish things, rather I feel attracted to those with much of those interesting masculine whims and fancies!!! 

I am hot when you want it the most. I am calm when I feel you like it that way. I am a person who can adjust towards various situations in life.

Actually, most of us (Russian girls) are a perfect mix of both sides of this feminine nature. I am sure you won’t get bored. So come on join us here at this website where you will find thousands of hot and beautiful girls (like me!!!
Do you think I am?).

Just click here dear!!!





Hyvät lukijat, arvatkaa, uskallanko painaa nappia! Mikäli sattuisin olemaan mies ilman muuta yöseuraa kuin tyhjä sänkyni, ehkä kokeilisin onneani. Nyt jätän väliin. Natalia tai tuntematon kirjoittaja jää ilman vastausta. Mietinkin miten monessa postilaatikossa tämä viesti on liikkunut ympäri Suomea ennenkuin se löysi minut ja pääsi blogiini.

Eräs ystäväni tapasi tulevan vaimonsa Ukrainasta muutama vuosi sitten deittisivuston kautta. Kaikki on täysin mahdollista ja kaikki mahdotonta. 

- Ihana Natalia, olet ehkä jo päässyt ikiomaan syliisi, tänne Suomeen, rikkaiden ihmisten luokse. Lykkyä tykö!


lauantai 17. tammikuuta 2015

Tammikuun terveiset

Huomaan, että aika taas on kulunut tolkuttoman nopeasti, vaikken ole saanut juuri mitään aikaan. Työpaikalle palaaminen pitkän joululoman jälkeen oli niin raskas ja tylsä kokemus, että olen päättänyt järjestää itselleni enemmän vapaata. 

Kolmessakymmenessä vuodessa ovat useimmat työasiat ehtineet menettää viehätyksensä. Ajattelin pitää vuorotteluvapaata puoleksi vuodeksi ensi ja seuraavana keväänä. En tiedä, suostuuko työnantaja sellaiseen järjestelyyn, mutta olen laskenut, että siihen olisi varaa, jos käytän osan säästöistäni. En voi jäädä odottamaan, kunnes lapseni muuttavat pois kotoa ja alkavat elättää itseään, koska siinä vaiheessa olen jo liian vanha. Kuusikymmentä vuotta täyttäneet eivät enää pääse vuorotteluvapaalle...

Joulukuussa eläkkeelle jääneen bussikaverini ilmoitukset ihanasta vapaudestaan ja iloisista päiväntapahtumistaan saavat minut unelmoimaan etelänmatkoista ja kulttuurielämyksistä. Jossain syystä sohvalla lepääminen väsyneenä työpaikan jälkeen viisi päivää viikossa ei saa minua innostumaan kaikista realitytv-ohjelmista huolimatta.







Olen liittynyt Travelbirdin ja Groupun viestiketjuihin, joten saan paljon houkuttelevia matka- ja muita tarjouksia. Lasten koulunkäynti rajoittaa kuitenkin matkustamista. Koululomien aikana matkat maksavat malttaita tai kylmä ja sateinen sää torpedoi matkahaaveita.Ehkä tilanne on  toisenlainen kesällä. Jään odottamaan uusia tarjouskirjeitä.

Joululoman aikana sain valmiiksi kaksi kirjaa, toinen kertoo energiahoidoista ja henkimaailmasta ja toinen on runokirja. Tekeillä on pari uutta kirjaa. Tuntuu ihanalta, kun saan kustannusyhtiö Bod:ilta kahden kirjan kirjapaketit. Toivon, että voisin elättää itseäni kirjailijana, mutta se taitaa olla kaukaa haettua. Google kertoo, että ensimmäisen kirjapainon perustajan Johannes Gutbenbergin jälkeen maailmassa on julkaistu lähes 130 miljoonaa teosta. Jaksaisko ja ehtisikö ketään siis lukea minun aikaansaannoksiani? 


Viime viikolla läheinen työkaverini totesi, että kirjoitan hyvin vapaasti, että minun pitäisi vain keksiä tarpeeksi kiinnostava teema, jotta saisin lukijat kiinnostumaan. Tiedän kuitenkin, ettei ilman markkinointia pärjää enkä ole halukas myymään itseäni tai ajatuksiani maailmalle. Books on Demand ehdottaa ilmaisten E-kirjojen levittämistä netissä. Ehkä teen sen jonain päivänä, pitäisi vain luoda sellainen kirjanurkka, jonka potentiaaliset lukijat löytäisivät.


Iltaisin syön särkylääkettä, jotta nukahtaisin. Luulen, että talvivirus, joka aiheuttaa muille kuumetta, yskää ja nuhaa, saa käteni ja olkapääni särkemään. Jo joululomalla huomasin, että olkapääni ovat kipeät. Ajattelin ensin, että se johtuu laiskudesta, etten liiku tarpeeksi, mutta sitten kipu levisi.


Ehkä kevätaurinko kohta saa sekä mieltä että kehoa piristymään ja aurinkotuolille löytyy uutta käyttöä.  ;)