tiistai 3. joulukuuta 2019

Elokuvatiimin vierailu

Tänään rupesin miettimään miltä tuntuisi työskennellä liikkuvalla työpaikalla, vaeltaa kuin nomadit paikasta toiseen isossa porukassa. Eikä aina edes tietäisi etukäteen mihin joutuisi. Osaisiko edes varautua sääolosuhteisiin?

Satun työskentelemään työpaikalla, jossa on hyvin rauhallista. Tyhjiä työhuoneita ympäröi oman nurkkani. Tämä johtuu vanhan konttorirakennuksen ratkaisemattomista sisäilmaongelmista, jotka ovat karkottaneet useita työntekijöitä. Itse en kärsi heikosta sisäilmasta vaan nautin työrauhasta ja myös mahdollisuudesta avata työhuoneeni ikkunan milloin tahansa kun kaipaan raitista ulkoilmaa - uusissa konttorirakennuksissa ikkunat on lukittu.


Pari kertaa vuodessa työrauha häiriintyy, kun paikalle ryntää kymmenen hengen miesporukka. Etujoukko tulee tarkistamaan sopivia kuvauspaikkoja. Ei kestä monta viikkoa ennen kuin koko elokuvatiimi saapuu.






Tänään on kuvauspäivä. Aamulla katson ympärilleni: Mitä tuodaan tällä kertaa? Lasivitriini ja punainen samettisohva vai jotain aivan muuta? Joskus kello yhdeksän jälkeen alkaa tapahtua. 
 Ihmisiä juoksee edestakaisin käytävää pitkin kameroineen. Ilmassa leijuu pölyinen valkoinen savupilvi, jota on epämiellyttävä hengittää. 


Vilkkaassa muurahaispesässä puheensorina yhtäkkiä loppuu, kun joku sanoo ääneen: Kuvaus alkaa! 


Salakuuntelen naisnäyttelijän sanoja työhuoneeni avoimen oven kautta. Näyttelijällä on kaunis, kantava ääni. Vaikka hän toistaa repliikkiään, en ihan saa selvää mistä on kyse. Perheen elämäntilanteestako? Yritän saada vilahduksen naisnäyttelijästä, mutta näen vain pitkän, keltaisen ulkotakin, joka ryntää työhuoneeni ohi. Toisaalta en todennäköisesti tunnistaisi näyttelijää, koska en seuraa kotimaisia televisiosarjoja


Tästä kokemuksesta tulee mieleen, miten voimakkaasti työtehtävämme vaikuttavat elämäämme. Ei ole yhdentekevää mihin kouluihin pyrkii, mitä opiskelee, mitä työpaikkoja hakee ja mihin pääsee töihin. Työtehtävät innostuttavat, ärsyttävät ja rasittavat meitä vuorotellen, mutta ennen kaikkea: työnteko vie suuren palan elämänkakustamme.

Onko liian myöhään tulla elokuvatähti - onko valitsemani suunnittelijan työ todella paras vaihtoehto minulle? Joskus ajattelen, että seuraavassa elämässä olen tutkija. Tutkin elämänmenoa ja ihmisten käyttäytymistä. Mutta voisihan tietysti olla sillä tavalla, että syntyisin köyhässä maassa ja pesisin pyykkiä aamusta iltaan, joten pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen nykyisiin työtehtäviini. 

Elämä ottaa ja elämä antaa. En ole ryhmäihminen, en esiintyjä, en todennäköisesti sopisi elokuvatiimin jäseniksi. Oma työhuone, oma rauhallinen nurkka on tärkeä minulle. Ehkä ihminen hakeutuu sellaiseen rooliin ja sellaiseen tehtävään, joka sopii parhaiten hänelle. Ehkä olen löytänyt oman paikkani. Jäljellä olevat työvuodet yritän nauttia enemmän sekä työtehtävistäni että elämästä.
 

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Kesäkuun iloa

Ja sitten tuli talvi ja kevät ja kesä jo lähestyi, ennen kuin yhtäkkiä huomasin, etten ole käynyt blogisivullani enkä julkaissut blogia pitkään aikaan. Olen innokkaasti harrastanut sukututkimusta päivästä toiseen. Sukukirjassa on melkein 400 sivua, vaikka 1900-luvulla syntyneiden elämästä on vaikeata löytää tietoja. 

Paljon muutakin on tietysti tapahtunut. Välillä aivan liikaakin. Ehkä tilanne rauhoittuu, kun loma alkaa heinäkuussa. Olen tullut siihen tulokseen, että elämme muuttuvassa maailmassa, mitään ei ole pysyvää. Mistään hyvästä ei voi pitää kiinni, kaikki haihtuu ilmaan. Haasteita riittää hetkestä toiseen. Jos jotain saisi toivoa, toivon, että uutiset olisivat vähän iloisemmat. Välillä tuntuu siltä, että uppoaa kaikkeen synkkyyteen ja suruun. 






Ehkä Harryn ja Meganin vauva oli sellainen ilouutinen, ehkä uuden hallituksen ohjelma kuulostaa paremmalta kuin edellisen hallituksen, vaikkemme saa takaisin niitä seitsemää minuuttia päivässä, jotka meille jaettiin säästösyistä. En oikeastaan koskaan ole tajunnut, mitä säästöjä työnantajani tai minä olemme saaneet aikaan, kun olen jäänyt pitempään töihin. Tajuan paremmin, että säästöjä syntyy eläkemenoissa, kun jään vasta 64-vuotiaana  eläkkeelle enkä 63-vuotiaana.

Suomen maailmanmestaruus oli vissin ilouutinen. Lätkästä en tiedä paljon mitään, mutta ymmärrän kansan riemua. Mörkö on minulle yhä muuminlaaksossa liikkuva, kylmä ja pelottava olento. 

Mitä muuta hyvää on tapahtunut? Putkifirma on käynyt tänään korjaamassa kylpyhuoneeni vuotavan käsisuihkun. Aurinko paistaa taas sateisen viikonlopun jälkeen. Apua, en keksi muita ilouutisia. Olen toivoton surkimus, täynnä synkkiä ajatuksia, joten lopetan tähän. Oikein hauskaa kesää kaikille!




perjantai 21. syyskuuta 2018

Mistä olemme tulleet?

Kirjahyllylläni kaksi paksua kansiota kilpailee tilasta lukuisten lukemattomien kirjojen kanssa. Kansioita en ollut avannut yli kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes kesähelteessä innostuin taas sukututkimuksesta. 

Kaikki alkoi oikeastaan sillä, että läheinen ystävä kertoi vanhasta Hilda-tädistään, joka 1900-luvun alussa oli muuttanut Amerikkaan. Täti perusti perheen ruotsalaisen miehen kanssa eikä koskaan palannut takaisin synnynseuduilleen. Hilda oli syntynyt 1800-luvun lopussa, joten hän ei tietenkään ole elossa, mutta hänen perillisensä elävät. Olisi tärkeätä löytää heidät, jotta suku saisi luvan myydä vanhan perintökiinteistön. Rapistuneessa talossa kukaan ei ole asunut viiteenkymmeneen vuoteen. 




Yrittäessäni auttaa ystäväni sukulaisten etsinnässä rupesin miettimään omia sukujuuriani. Liityin jopa Suomen sukuhistorialliseen yhdistykseen. Nykyisin 1700- ja 1800-luvun kirkonkirjat löytyvät osittain netistä  ja yhdistyksen jäsenyyden kautta pääsee 1900-lukuun asti. Ei enää tarvitse matkustaa Helsingissä sijaitsevaan arkistoon kuten tein aikaisempina vuosina.

Kai jokainen miettii joskus mistä on tullut. Varma on ainakin, että olemassaolostamme voimme kiittää useita aivan tuntemattomia ihmisiä. Ellei isoisäni isoisän äiti olisi harrastanut seksiä ennen avioliittoa ja synnyttänyt  poikaansa, en olisi täällä. Jos tämä poika olisi valinnut toisen sukunimen, minullakin olisi toinen sukunimi. Ja onneksi minun esi-isäni jäivät henkiin, kun niin moni lapsi kuoli pienenä 1800-luvulla. Tuntee kyllä sääliä, kun lukee kirkonkirjoista, että pienet sukulaislapset äitinsä seurassa kävivät kerjäämässä. Joskus vanhemmat antoivat kuolleen lapsen nimen seuraavalle lapselle ja sitä seuraavalle lapselle. 


Monen kohtalon kautta olemme saaneet alkumme. Sukujuuremme ovat tärkeät. Itse jatkamme ehkä lastemme kautta sukua, vaikka tuntuu melkein mahdottomalta ajatella eteenpäin emmekä voi kuvitella jälkeläistemme tulevaisuutta. Taaksepäin katsominen on silti mahdollista. Olemme arvokkaita elävinä todisteina menneisyydessä elävien ihmisten aikaansaannoksista. 

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Hiljaiset kesäterveiset

Loma on alkanut. Loma alkoi oikeastaan viikon saldovapaalla juhannuksen jälkeen. Levänneenä ja pirteänä kirjoittaisin nyt blogia, ellen olisi sellainen tehokone, joka koko ajan keksii tekemistä ylirasitukseen asti. 

Luin äskettäin sellaisen mietelauseen, että osaat tehdä kaikenlaista, mutta sinun ei tarvitse tehdä kaikkea. Toisaalta pitäisi varmasti olla iloinen siitä, että tekemistä riittää. Ei yhtään tylsää päivää! Etenkin kun olen tullut siihen ikään, että samanikäiset tuttavat alkavat heittää veivit toinen toisensa jälkeen. 



                                   

Tuntuu melkein ironiselta, että palvelutalo on täynnä heikkokuntoisia, muistisairaita ihmisiä, jopa satavuotiaita, jotka hädin tuskin tulevat toimeen samalla kuin aktiiviset 60-70-vuotiaat jättävät meidät. Moni varoituksetta.

Eilen kävin dementoituneen äitini luona. Hän oli hereillä ja keskustelutaitoinen. Edellisellä käynnillä viikon alussa hän ei sanonut mitään, ainoastaan tuijoitti minua. Nyt sain kuulla, että hän kyllä oli kuullut ja muistikin kaiken.

- Sanoit, että olet tyttäreni ja kysyit, että tunnistanko sinut, totesi äiti. Pelkäsit, että nielaisin antamasi kirsikan kiven. Toistit sen usein. Olit todella huolissasi. 

(kirsikat olivat isonkokoiset enkä älynnyt poistaa kiveä ensimmäisestä kirsikasta ennen kuin panin sen äidin suuhun)

- Mikset vastannut kysymyksiini? kysyin. Huomasitko myös, että leikkasin varpaan kynnet?

- Kyllä, ja yhden varpaan osalta leikkasit liikaa, vastasi äiti. Se teki kipeää.

Muistinkin, että äiti oli liikahtanut kerran leikatessani hänen kyntensä, muttei sanonut mitään.

- Miksi olit hiljaa? kysyin uudelleen.

Äiti ei vastannut. Samanlaista on tapahtunut ennenkin. Tällaisia hiljaisia päiviä. Kerran vietiin jopa äiti silloisesta asumisyksiköstä ambulanssilla sairaalaan aivoskannaukseen mutta syytä hiljaisuuteen ei löydetty.

En todennäköisesti koskaan saa vastausta. En tiedä osaako äiti puhua muttei halua sanoa mitään vai elääkö hän välillä puolitajuttomassa kuplamaailmassa. Sama pätee näköön. Kukaan ei tiedä kuinka hyvin äiti oikeastaan näkee. Nykyisin äiti liikkuu ainoastaan pyörätuolilla, makaa sängyssään koko päivän.

Pari viikkoa sitten ystävän äidin kuolemanvuoteella lähellä sijaitsevassa huoneessa ystäväni totesi, että hoitajat olivat kertoneet, että kuulo toimii viimeiseen asti. Googlasin seuraavan: "Onko tärkeämpää aistia kuin kuulo? Korvan tärkeydestä kertoo jo se, että kuulo on ihmisen ensimmäinen ja viimeinen aisti: kohdussa ennen kuin muut aistit heräävät sikiö kuulee jopa äitinsä puheen ja sen ilmaisemat tunteet, ja kuollessa, kun muut aistit ovat jo sammuneet, korva tavoittaa viimeiset elämän äänet."


Olemme aika noviiseja kuoleman suhteen. Muistisairaan lähisukulaisina emme osaakaan emmekä tiedä paljon mitään. Nuorena ei ajattele samalla tavalla eikä eläkään samassa maailmassa kuin keski-ikäisenä puhumattakaan eläkeläisenä. Elämä on omalla tavallaan suuri mysteeri. Eläminen taitolaji.

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Nyt se loppuu

... ja elämä alkaa taas. Huokaisen helpotuksesta. Ei enää tarvitse sammuttaa pieniä tulipaloja joka päivä. Stressitilanteita syntyy jatkossa harvemmin. Aika ei lopu kesken hitaiden ja kömpelöiden IT-ohjelmien takia.




Olen työskennellyt neljä kuukautta ahkerammin ja enemmän kuin koskaan ennen ja enemmän kuin oikeastaan jaksaisin. Iltakokouksia on ollut melkein joka viikko, työsaldoni näyttää yli sataa tuntia, vaikken ole pitänyt yhtään lomapäivää. Vapaa-ajan päätavoitteena on ollut lepoa, lepoa, lepoa. Ystäville olen sanonut: "Tavataan maaliskuussa, kun tämä urakka on ohi ja palaan omiin työtehtäviini." 

Oikea käteni kärsii rasitusvammasta vietettyäni liian pitkiä työpäiviä tietokoneen ääressä. Myös vasen käteni särkee. Täytyy myöntää, että olen aika poikki ihmisenä. Täytyy myöntää, etten jaksaisi jatkaa tätä menoa ilman lomaa ja lepoa. 

Olen huomannut, etten ole robotti. En jaksa työskennellä aamusta iltaan. Jos lähden töihin kello kuuden aikaan aamulla, minun pitää palata kotiin viimeistään kello kuuden-seitsemän aikaan illalla, jotta jaksaisin tehdä työtä seuraavina työpäivinä. Kun palaan vasta kymmenen aikaan illalla ja joskus vielä myöhemmin, aika ei jää palautumiseen.

Loppusaldo näyttää kuitenkin plussaa. Olen oppinut uusia asioita ja voin olla ylpeä siitä, että olen onnistunut hoitamaan tilapäiset työtehtäväni melko hyvin. Olen saanut uusia ystäviä työpaikalla. Olen ansainnut enemmän (korkeampaa palkkaa jään ehdottomasti kaipaamaan).  Osaan arvostaa omia hieman yksinäisiä ja tylsiä tehtäviäni ihan uudella tavalla, koska vihdoinkin ymmärrän miten paljon suunnittelu- ja kehittämistyö merkitsee minulle. 

Viikon päästä voin taas merkata työkalenteriini etätyöpäiviä. Niitäkin olen kaivannut! Tuntuu kuin palaisin kotiin pitkään kestäneen etelänmatkan jälkeen.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Äiti soitti

Tänään äiti soitti työpaikalleni. Hoitaja auttoi. Äiti ei enää vuosiin ole nähnyt kännykän numeroita. Yllätyin soitosta, vaikka puheenaiheemme ovat varsin tuttuja. Juttelemme säästä tai seuraavasta käynnistäni. 

Minä: "Kiva, että soitat. Kävin kyllä viime lauantaina luonasi, mutta satuit nukkumaan."

Äiti: "Kuulin, että tänään on liukasta. Ole varovainen."

Minä: "Onneksi kuljen bussilla töihin. Minun ei tarvitse olla huolissani tieolosuhteista. Tarvitsetko mitään? Tulen taas lauantaina. Toivottavasti, olet hereillä silloin."

Tänään äiti ei tarvitse mitään. Joskus hän tilaa suklaata, hammastikkuja tai karkkipussia. Joskus äiti soittaa keskellä viikkoa ja kysyy miksi en ole tullut, vaikka on lauantai.  Silloin joudun toteamaan, että nyt äiti, olet kyllä väärässä.

Puhelinkeskustelumme ovat lyhyet. Tiedän, että äiti soittaa myös muille lapsilleen. Mietinkin, onko hänellä tietyt pirteämmät päivät, soittopäivät. En tiedä enkä enää soita takaisin. En uskalla. En sen jälkeen, kun äiti kaatui niin pahasti, että hän joutui sairaalaan, yrittäessään vastata puhelimeen. 

Välillä ajattelen, että minun pitäisi käydä useammin äidin luona, nyt kun hän asuu hoitokodissa, joka sijaitsee kävelymatkan päässä. Oma työpäiväni työmatkoineen on kuitenkin hyvin pitkä. En jaksa iltaisin käydä missään enkä usko, että äiti kaipaa minua. Hän elää omassa pienessä maailmassaan.    





Työkaverini äiti on samanlaisessa tilanteessa kuin äitini. Eilen työkaverini tuli lievästi järkyttyneenä työhuoneeseeni. Hänen äitinsä oli juuri soittanut tyttärelleen kertoakseen tärkeän uutisen, jonka hän oli kuullut jostain: Sinun äitisi on kuollut.  >>  Tarkoitatko isoäitiäni? Hän kuoli vuosia sitten. >> Eikun, sinun äitisi on kuollut. >> Mutta sinähän olet äitini ja sinä elät yhä.

Tarinan jälkeen hymyilin työkaverilleni: "Olisit kysynyt mistä soitto tuli!"

Elämme hullussa maailmassa ymmärtämättä mihin olemme menossa. Jokainen elämävaihe on täynnä omia haasteitaan. Taakseen ei kannata katsella, eteenpäin ei välttämättä uskalla.










lauantai 9. joulukuuta 2017

Kortittoman kokemus

En tiedä, johtuuko hajamielisyydestä, huonosta tavasta vai laiskuudesta, mutta Kela-korttini jää usein kotiin, kun itse käyn kaupungilla. Ehkä pelkään, että saattaisin kadottaa korttini, mikäli säilyttäisin sen lompakossani muiden korttien seassa. 

Hammaslääkäriaikaa varatessani harvoin tulee mieleen, että pitäisi etsiä Kela-korttia esille. Ei tälläkään kertaa. Vuositarkistus, röntgenkuvaus ja paikkaus, yhteensä 269 euroa. Hammaslääkärin avustaja toteaa, ettei kortiton voi saada Kela-korvausta. Hän katsoo mietteliäänä minua, kun pyydän hakulomakkeen ja kirjekuoreen, jotta voisin hakea korvausta suoraan Kelalta.


Eräs toinen hoitaja ryntää apuun. Saan kirjekuoren, hakulomakkeen ja kuitin.

Pari päivää myöhemmin vien kirjekuoren Kelan postilaatikkoon eikä kestä kauan 
ennen kuin kännykkääni tulee viesti. Kestää kuitenkin useita päiviä ennen kuin noudatan kehotusta ja käyn lukemassa saamani viestin Kela.fi-sivulla. Kyse ei olekaan korvauspäätöksestä vaan pyyntö, että lähettäisin myös saamani lomakkeet SV126r ja SV3r.

Ilmoitan heti, etten ole saanut niitä. Sen jälkeen soitan hammaslääkäreiden yhteiseen puhelinpalveluun.

Pari päivää myöhemmin saan odottamani sähköpostiviestin paitsi että ko. liitteet puuttuvat. Sellaisia lomakkeita ei kuulemma ole olemassa, mutta kelpaisiko suuhygienistin lomake?

Ikävä kyllä en ole käynyt suuhygienistin luona useaan vuoteen.  

Pyydän Kelalta suomenkielisten lomakkeiden numerosarjat (ensimmäiset tiedot koskivat ruotsinkielisiä lomakkeita). Kela vastaa jo seuraavana päivänä. Suomenkielisten lomakkeiden numerosarjat ovat ihan samanlaiset mutta ilman pikku-r:tä.

Varmuuden vuoksi Kela ilmoittaa myös lomakkeiden nimet:

- Selvitys hammaslääkärin antamasta hoidosta ja perityistä palkkioista, lomake SV 126
- Tutkimus- tai hoitomääräys, lomake SV3 ( asiakkaalle tehty hammasröntgen-tutkimus)

Otan sähköpostitse yhteyttä hammaslääkäriini. Vastaava hoitaja lähettää viestin: Tässä pyytämäsi liitteet, voisitko kertoa mikset heti saanut niitä käynnin yhteydessä?

Tutkin viestiä hetken ennen kuin vastaan, että liitteet puuttuvat.

Seuraavana päivänä tulee uusi viesti: No niin näin siinä kävi, että liitteet unohtuivat.

Avaan saamani liitteet. Toinen on SV126, toinen taas tyhjä hakulomake. Ei auta itkeä, laitan uuden viestin, että saisinko vielä SV3-lomakkeen. 

Sillä matkalla ollaan. Odotan seuraavaa arkipäivää ja SV3-lomaketta. Toivossa on hyvä elää. Järjestelmä pelaa hyvin kun toimii, mutta joskus ei toimi. Ehkä seuraavan kerran muistan ottaa mukaan Kela-korttini.


Kaikille kortittomille toivotan paljon onnea ja kärsivällisyyttä!