lauantai 22. huhtikuuta 2017

Kevät tulossa

Onko kevät todella tulossa? mietin, kun lunta alkaa sataa kesken lauantaisiivousta. Eikö ole sillä tavalla, että kevät muuttuu yhä kylmemmäksi vuodesta toiseen? En ole aivan varma siitä kuten en enää ole varma monesta muusta asiastakaan.

Paljon on muuttunut, paljon on muuttumassa. Muistan yhä, kun olin aktiivinen jäsen nettideittailukanavalla. Kun useimmat meistä olimme aktiiviset. Syksyllä 2009 liityin E-kontaktin blogikerhoon ja kirjoitin blogin melkein päivittäin. Tutustuin muihin blogin kirjoittajiin. Rakastuin sekä muutamaan aitoon henkilöön että useihin feikkeihin.

Ne olivat niitä aikoja. Nyt en enää seurustele, en käy juhlimassa enkä edes kaipaa parisuhdetta. Olen vetäytynyt omaan kolooni ja tarkkailen maailman menoa enemmän sivukatsojana kuin osallistujana. 




Olen oppinut ymmärtämään, että kolikolla on kaksi puolta, jokaisella asialla sekä hyvät että huonot puolensa.  Ellen ole liian riippuvainen muista ihmisistä, minun ei tarvitse kilpailla huomiosta, voin olla oma rehellinen itseni kaikkine heikkouksineni ihan rauhassa.

Kaikkiin ei pysty vaikuttamaan, ikäviin asioihin joutuu valitettavasti sopeutumaan, mutta mitään ei ole pysyvää. Jossain vaiheessa harmaat pilvet väistyvät ja aurinko tulee uudelleen näkyviin. Ja jossain vaiheessa kevät kyllä ilmestyy - enemmin tai myöhemmin. Siitä olen aivan varma.


tiistai 27. joulukuuta 2016

Joulukuun lopussa

Vuoden 2016 loppumetreillä täytyy todeta, että jätämme tapahtumanrikkaan vuoden taaksemme. Oli hetkiä, joita ilman olisimme pärjänneet paremmin, mutta oli myös hienoja hetkiä, jotka toivat paljon iloa elämäämme. 

Viimeksi mainittuihin kuuluu Saara Aallon upea esiintyminen X Factor UK -brittirealitysarjassa pitkin syksyä. Kun televisiosta seurasi keijukaismaiseen, valkoiseen takkiin pukeutuneen Saaran lauluesitystä Senaatintorin rapuilla, tuntui hyvältä asua tässä maassa, joka pienuudestaan ja harmaasta säästään huolimatta on turvallinen, rauhallinen ja kaunis.





Henkilökohtainen kohokohta oli muutto normaalikokoiseen työhuoneeseen juuri ennen joulua. Tammikuussa myös viereiset työhuoneet otetaan käyttöön ja kellaritunnelma katoaa lopullisesti. Hiljaisten työvuosien jälkeen huomaan miten paljon seinänaapureita ja sosiaalinen kanssakäyminen merkitsevät työpaikalla. Tuntuu kuin uusi elämä alkaisi sopivasti, kun vuosi vaihtuu. 

En vielä ole suunnitellut uudenvuodenluvan antamista, mutta mieleeni tulee, että usko olisi tärkeä tekijä. Mitä tahansa tapahtuukin ensi vuonna, toivon, että jaksaisin uskoa tulevaisuuteen ja myös omiin voimiini. Ei tarvitse elää kuin hetkessä ja hetkestä toiseen, päivästä toiseen. Riittävällä voimalla pärjää kyllä. Näin olen tehnytkin tämän vuoden vaikeiden hetkien aikana. Suuria haasteita on odotettavissa, mutta elämänkokemusta on entistä enemmän, mikä lohduttaa. 

Ensi vuonna julkaisen uuden runokirjan. Olen löytänyt runosieluni uudelleen vuosien hiljaiselon jälkeen. Kesällä eräs ystävä halusi tehdä musiikkia muutamasta vanhasta runostani ja siitä innostuin kirjoittamaan uusia. Ensi vuonna teen myös YouTube-videoita valokuvistani. Aloitin jo syksyllä, mutten ole ihan tyytyväinen lopputulokseen, joten tämä projekti on jäänyt odottamaan sopivampaa aikaa.  

Ensi vuonna jää nähtäväksi, tuleeko posti enää postilaatikkoon, katoavat setelit lompakosta ja kaupoista, kirjoitammeko edes joulukortteja? Miltä tuntuu tehdä pitempi työviikko? Mitä tehdään kaikille paperittomille? Kuuluuko Suomi yhä maailman turvallisimpiin maihin  - toteutuuko maamme uunituore turvallisuusstrategia? Kuka päättää Suomessa huhtikuussa järjestettävien kuntavaalien jälkeen ja kesäkuun jälkeen, kun uusien maakuntien väliaikaishallinto alkaa toimia 1.7.2017?

Jokaisella on varmasti omat haaveensa ja omat haasteensa - sitä kutsutaan elämiseksi.


Hyvää Uutta Vuotta!

toivottaa 


Milena

lauantai 22. lokakuuta 2016

Kun työtavat muuttuvat

Aluksi ajatus etätyöstä kerran viikossa tuntui vieraalta. Mietin, onko todella mahdollista tehdä työtä tehokkaasti muualla kuin konttorihuoneessaan? Nyt olen huomannut, että kotona on paljon viihtyisämpää ja ehkä myös terveellisempää.

Jo vuosia sitten työpaikalle perustettiin monipuolinen vastaanottopiste. Asiakaspalvelu keskitettiin siihen. Samassa yhteydessä pantiin osastojen väliset ovet lukkoon. Asiakkaita ei enää liikkuisi vapaasti ympäri taloa vaan työntekijöille järjestettiin monen kaipaamaa työrauhaa.

Ilman ulkopuolisia kävijöitä käytävät muttuivat hiljaisiksi,vaikka työhuoneet olivat niin ahkerassa käytössä organisaation kasvaessa, etteivät kaikki yksiköt enää mahtuneet taloon. Hiljaisuus johtui myös siitä, että työrutiinit muuttuivat. Jokainen minglasi yhä enenevässä määrin oman tietokoneensa kanssa ja erikostui omiin tehtäviinsä.




Asiakkaiden ja työntekijöiden sekä myös työntekijöiden välinen vuorovaikutus keskittyi pääosin puhelinsoittoihin ja sähköpostiviesteihin. Puhelinsoitotkin vähenivät, koska vastaanottopiste alkoi välittää vain hankalimmat soitot eteenpäin.

Asiakkaat oppivat hyötymään sähköpostin ajattomasta palvelusta. Ei turhia soittoja, ei pitkiä soittojonoja, ei tarve muistaa kysymyksiä ei  myöskään vastauksia. Sähköposti toimii arkistona.

Noin neljä-viisi vuotta sitten osa työntekijöistä alkoi voida huonommin. Hengityssairaudet ilmestyivät. Puhuttiin yleisesti huonolaatuisesta sisäilmasta. Työnantaja palkkasi asiantuntijoita tekemään tutkimuksia ja rauhoitteli työntekijöitä tiedolla, ettei sallittuja arvoja ollut ylitetty Kosteusvarioita löydettiin, muttei pahempaa. Hometta ei ollut. Työnantaja ryhtyi muutamiin korjaustoimenpiteisiin, muun muassa parin työhuoneen seinät korjattiin ja koko työrakennuksen ympäri kaivettiin syvät kuopat salaojituksen uusimisen takia. Uudet tutkimukset ja uudet korjaustoimenpiteet seurasivat.

Kolme-neljä vuotta sitten vuotta sitten otettiin alas kaikki verhot (piti saada ne takaisin remontin jälkeen). Sitten korvattiin kankaiset seinätaulut valkoisilla, kiiltävillä magneettitauluilla, joihin on vaikeata kiinnittää juuri mitään.

Vuodesta toiseen remontti on jatkunut. Osa työyksiköistä on joutunut muuttamaan pois, eri yksiköiden työntekijät istuvat hajoitetusti ympäri taloa. Sisäisiä siirtoja työhuoneesta toiseen ei saa tehdä ennen remontin loppua, muuttopäivä on lykätty keväästä syksyyn usean kerran. Oman kerrokseni molemmassa siivessä joka toinen työhuone on tyhjä. Käytävissä on hyvin hiljaista ja myös pimeätä. Käytävien kattovaloa on harvoin päällä. 

Työnantaja rakentaa  tilapäisen parakin parkkipaikalla niille työntekijöille, jotka ovat valitettavasti herkistyneet niin paljon huonon sisäilman takia, etteivät he enää voi työskennellä konttoritiloissa. Sillä tavoin me muut pääsemme helpommin tapaamaan heidät. Äänet ovat hiljentyneet. Työpaikalla vallitsee kellaritunnelma. Jokainen sulkeutuu omaan työhuoneeseensa. 

Teen etätyötä päivän viikossa, viimeisten viikkojen aikana kaksi päivää. Aluksi tuntui yksinäiseltä, muttei enää. Työpaikalla vasta orpo olo on.










lauantai 3. syyskuuta 2016

104 vuotta

Maailman vanhin bloggaaja Dagny täytti 104 vuotta toukokuussa ja sai matkan Budapestiin syntymäpäivälahjaksi. Hän on pirteä vanha mummo, joka asuu Ruotsissa. Nostan hattuani Dagnylle. Hän ei vain jaksa kirjoittaa blogia päivittäin, hän myös osallistuu lehti- ja televisiohaastatteluihin. Lainaan kuvan Dagnyn blogisivulta tästä iloisesta rouvasta.


Dagny

Kävijälaskurin mukaan yli 1,67 miljoonaa lukijaa on käynyt Dagnyn blogisivulla. Blogilinkki: http://www.123minsida.se/Bojan/99578356#comments.


Dagny on sitä mieltä, että naisten pitäisi olla rohkeampia ja vaatia tasa-arvoista kohtelua. Ehkä meidän kaikkien pitäisi olla kyllin rohkeita elääksemme toivomallamme tavalla ja pyrkiäksemme aina välillä vapautumaan ikävistä velvollisuuksista, jotka sitovat liikaa.


Heinäkuussa olin mustikkametsässä vanhan isäni kanssa. Isä poimi noin kolme litraa mustikoita sillä aikaa kun minä poimin ison korillisen. Se sai minut miettimään isän kuntoa ja ikääntymistä.


- Toivottavasti olen yhtä hyvässä kunnossa kuin sinä, kun minä täytän 85 vuotta ja yhä jaksan poimia mustikoita metsässä, totesin. Tiedän, että lapseni ovat, koska nykyajan nuoret elävät satavuotiaaksi, mutta he tuskin käyvät mustikkametsässä, koska he eivät nytkään poimi marjoja.


Kaikki on suhteellista, mutta rupesin miettimään asiaa laajemmassa näkökulmassa. Kuka poimii enää marjoja ja sieniä metsässä seuraavina vuosikymmeninä? Kuka edes tekee luontoretkiä? Palaavatko urbanisoituneet, sisävessaan, asfaltoituun kävelyreittiin ja toimivaan WiFiin tottuneet nuoret ikinä sukujuurilleen?


Mikäli elän yhtä pitkään kuin teräsmummo Dagny, saanen vastauksen kysymyksiini - minä, joka juuri ja juuri jaksan julkaista yhden blogin kuukaudessa. Yhä neljäkymmenen vuoden riemua ja surua edessäni. Maltanko tuskin odottaa tulevia haasteita?






tiistai 9. elokuuta 2016

Elokuu

Huomaan, että pitkä loma lähestyy loppuaan ja kesä myös. Hyvin raskas kesä. Väsyneenä ja jännittyneenä odotan mitä syksy tuo mukanaan. Uusia haasteita, uusia tapahtumia, vaihtelua elämäntilanteeseen.




Olen aina miettinyt miten paljon ihminen jaksaa kärsiä. Vaikuttaa siltä, että toiset jaksaisivat paljon enemmän kuin toiset. Kun raja tulee vastaan, pitäisikö oppia ammentamaan voimaa sisimmästään
ja uskoa itseensä?

Olen myös miettinyt miksi ihmiskohtalot ovat niin erilaiset, miksi aurinko paistaa kirkkaammin toisten taivaalta kuin toisten, vaikka jokaisen kaapissa piilee luurankoja.

Oikea suhtautumistapa lienee askeleen taaksepäin ottaminen, kun vaikeudet kasaantuvat horisontissa eikä päinvastoin. Minä aina innokkaasti lähestyn ongelmaa, uppoan siihen ja yritän löytää ratkaisuja.

Joskus pitää päästä irti. Joskus pitää elää päivä kerrallaan. Tänään aurinko hymyilee ja puutarhassa kukkii yhä kesäkukkia. Miksen voi tuntea iloa luonnon kauneudesta ja unohtaa murheitani? Ne eivät karkaa mihinkään. Jätän ne taakseni hetkeksi.



lauantai 14. toukokuuta 2016

MInne uutiset katosivat?

Myönnän, että olen innokas netinkäyttäjä. Ehkä sellainen tehosekoitin, joka usein surffaa paikasta toiseen. Niin riippuvainen, etten enää tiedä pärjäisinkö kokonaisen viikon tai päivänkään ilman sähköisiä yhteyksiä ulkomaailmaan. Samalla kuin etelänmatka houkuttelisi, se melkein pelottaa. Pystyisinkö jättämään jäähyväiset rakkaalle läppärilleni seitsemän päivän ajaksi?





Nyt, minua alkaa huolestuttaa lehtien nettiuutisia. Kun avaan päivälehtien nettisivuja, joudun kohta ottamaan suurennuslasin esille. Minne uutiset ovat kadonneet? Vaikka kuinka klikkaisin, en juuri löydä mitään - siis mitään merkittävää. Muutun kohta epätietoisuuden analfabeetiksi. Mitä oikeastaan tapahtuu maailmalla? Nälänhädät, sodat, mullistukset, poliittiset käänteet - ne jatkuvat ennestään vuodesta toiseen. Niin kuin on tapana. Silti en löydä montakaan palstamillimetriä. 

Tiedän, kuka innokkaasti pyrkii presidentiksi USA:ssa. Olen huomannut, että Syyriassa on niin levotonta, että sieltä pakenee ihmisiä Eurooppaan asti ja se aiheuttaa meillä levottomuutta. Nato ja itäinen naapurimaamme eivät jää huomaamatta, vaikka olen tullut siihen tulokseen, että Suomessa asuu enemmän ihmisiä, koska Venäjällä vain yksi mainitseman arvoinen. Presidenttiparimme vierailevat valkoisessa talossa muiden pohjoismaiden johtajien kanssa, Obama kehuu vaimoaan kauniiksi ja Jenni hurmaa muokatussa juhlapuvussaan.

Iltasanomat, Iltalehti, Aftonbladet ja Expressen eivät enää tyydytä nälkäistä mieltäni, joten nykyisin vilkaisen myös Hufvudstadsbladetin ja Helsingin Sanomien nettisivuja. Tänään lukee toisessa, että Englannin kuningatar Elizabethin hevonen on voittanut lahjakortin supermarketiin ja toisessa, että tiede kertoo, mikä helluntaiheilassa viehättää - nyt minäkin.

Skandaaleja ja juoruja, mielikuvitusrikkaita otsikoita, jotka vetävät lukijoita puoleensa. Ajatusmaailmani menee kohta sekaisin pinnallisilla, mitättömillä uutisilla, jotka kilpailevat huomiostani. Pitäisikö minun palata takaisin koulupenkille, teoreetikkojen kuivaan arkipäivään? Ehkä viisastuisin. Ehkä osaisin paremmin keskittyä tärkeisiin asioihin ja elää monipuolisemman ja täydellisemmän elämän.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Kirjoittaminen


Huomaan taas, ettei bloginurkkaani ole ilmestynyt yhtään tekstiä moneen viikkoon. Raaka totuus iskee päin kasvojani. Minähän rakastan kirjoittamista, mutta nykyinen pääharrastukseni ja intohimoni vie kaiken huomioni. Kirjojen kirjoittaminen on korvannut blogini. Ja paljon muutakin. Deittailun aika on auttamattomasti ohi. En enää juokse tai edes kävele miesten perään, ellei satu olemaan soppajono.



Vitsi, vitsi. Niihin soppajonoihin en ole päässyt tutustumaan lähemmin Amerikan matkani jälkeen huhtikuussa 1990. Vaikkakin tiedän, että niitä on olemassa. Vaikka tiedän, että pystyisin auttamaan ja haluaisinkin. Jossain vaiheessa on minun vuoroni kantaa vastuuta. Toivon, että teen niin, toteutan tämän haaveeni, joka on odottanut vuoroaan niin pitkään, ennen kuin on liian myöhäistä. Maapallo on meidän yhteinen. Olen saanut paljon enemmän kuin moni muu. Turvallinen elinympäristö, pitkä koulutus, hyvä työpaikka. Nyt olisi antamisen vuoro.


Siihen saakka jatkan sitkeästi kirjojen kirjoittamista. Tällä hetkellä kirjoitan kirjaa entisistä nettiherroistani. Siivoan ja tyhjennän sähköpostilaatikkoni. Siivoan pois vanhoja muistoja  ja teen tilaa tulevaisuudelle. Olen säästänyt parhaimmat viestiketjut, jotta voisin joskus tehdä niistä kirjan. Se aika on koittanut. Tausta-ajatuksena on ollut että haluaisin näyttää miten nettideittailu toimii muille, jotka eivät itse pääse osallistumaan. Kirjeenvaihdoista teen lyhyitä kertomuksia. Useimpia herroja en koskaan ole tavannut, pari kerran tai kaksi. Nimiä en enää muista, mikäli edes olen saanut yhteystietoja. Kuvat ja alkuperäiset viestit poistan sitä mukaa kun kirjateksti valmistuu. 

Huom. En paljasta sellaista tietoa herrakirjassani, että viestinlähettäjä olisi tunnistettavissa. Tässä vaiheessa julkaisen herrakirjan vain kahtena kappaleena omakustannusyhtiön kautta omaa kirjahyllyäni ja tuttavapiiriäni varten. Mikäli joku miettii miksi vitsin panostaa tällaiseen touhuun saamatta minkäänlaista palautetta, kysyn miksi kukaan viitsii täyttää sanaristikon, kokoaa palapelin tai edes lukea kirjan? Sekään ei johda mihin. Matkanteko on usein tärkeämpää ja nautinnollisempaa kuin päämäärä.

Herrakirjan kirjoittaminen on yllättävän monipuolinen ja tunteikas kokemus. Surullinenkin. Nettiherrojen viesteistä nousee yhä monenlaista energiaa vuosia kirjeenvaihdon jälkeenkin. Muutamassa tapauksessa tekisi mieli ottaa yhteyttä ja kysellä mihin elämänpolku on johtanut, mutta todennäköisesti s-postiosoite on jo vanhentunut. Muutamaa herraa olen ihan aidosti jäänyt kaipaamaan. Ei välttämättä itse persoonaa, mutta haasteellista vuorovaikutusta. Toisaalta olen oppinut rakastamaan itseäni enemmän ja tarvitsemaan vähemmän. 

Mietin, onko kukaan tahallaan säästänyt minun viestini ja kuvani tai unohtanut poistaa ne. Jäänkö historiaan ihanana naiskirjoittajana vai outona olemuksena? Jossain vaiheessa postilaatikot suljetaan ja katoan täydellisesti cyberavaruuteen kuten miljoonia muuta nettikirjoittajaa. Tuskin ketään muu kirjoittaa kirjan minusta eikä elämänkertani tai minä itse jää kummittelemaan jälkisukupolvelle - onneksi! 

Ja kun samakasa-blogisivut lopetetaan, kaikki meidän blogimme katoavat.