perjantai 21. syyskuuta 2018

Mistä olemme tulleet?

Kirjahyllylläni kaksi paksua kansiota kilpailee tilasta lukuisten lukemattomien kirjojen kanssa. Kansioita en ollut avannut yli kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes kesähelteessä innostuin taas sukututkimuksesta. 

Kaikki alkoi oikeastaan sillä, että läheinen ystävä kertoi vanhasta Hilda-tädistään, joka 1900-luvun alussa oli muuttanut Amerikkaan. Täti perusti perheen ruotsalaisen miehen kanssa eikä koskaan palannut takaisin synnynseuduilleen. Hilda oli syntynyt 1800-luvun lopussa, joten hän ei tietenkään ole elossa, mutta hänen perillisensä elävät. Olisi tärkeätä löytää heidät, jotta suku saisi luvan myydä vanhan perintökiinteistön. Rapistuneessa talossa kukaan ei ole asunut viiteenkymmeneen vuoteen. 




Yrittäessäni auttaa ystäväni sukulaisten etsinnässä rupesin miettimään omia sukujuuriani. Liityin jopa Suomen sukuhistorialliseen yhdistykseen. Nykyisin 1700- ja 1800-luvun kirkonkirjat löytyvät osittain netistä  ja yhdistyksen jäsenyyden kautta pääsee 1900-lukuun asti. Ei enää tarvitse matkustaa Helsingissä sijaitsevaan arkistoon kuten tein aikaisempina vuosina.

Kai jokainen miettii joskus mistä on tullut. Varma on ainakin, että olemassaolostamme voimme kiittää useita aivan tuntemattomia ihmisiä. Ellei isoisäni isoisän äiti olisi harrastanut seksiä ennen avioliittoa ja synnyttänyt  poikaansa, en olisi täällä. Jos tämä poika olisi valinnut toisen sukunimen, minullakin olisi toinen sukunimi. Ja onneksi minun esi-isäni jäivät henkiin, kun niin moni lapsi kuoli pienenä 1800-luvulla. Tuntee kyllä sääliä, kun lukee kirkonkirjoista, että pienet sukulaislapset äitinsä seurassa kävivät kerjäämässä. Joskus vanhemmat antoivat kuolleen lapsen nimen seuraavalle lapselle ja sitä seuraavalle lapselle. 


Monen kohtalon kautta olemme saaneet alkumme. Sukujuuremme ovat tärkeät. Itse jatkamme ehkä lastemme kautta sukua, vaikka tuntuu melkein mahdottomalta ajatella eteenpäin emmekä voi kuvitella jälkeläistemme tulevaisuutta. Taaksepäin katsominen on silti mahdollista. Olemme arvokkaita elävinä todisteina menneisyydessä elävien ihmisten aikaansaannoksista. 

2 kommenttia:

  1. Tutulta pohdinnalta kuulostaa. Joskus olen miettinyt sitäkin, että ehkä ei olisi pitänyt syntyä tänne ollenkaan, mutta sitten ei olisi poikia - eikä lapsenlapsiakaan sellaisina kuin he nyt ovat. Se tuntuu turhalta ja mielettömältä pohdinnalta. En tunne silti olevani kiitollisuuden velassa menneille sukupolville, usein tuntuu, että olemme vain sattumalta tänne tupsahtaneet - kuten olemmekin, useimmiten epäonnen kuin onnettaren suosikeiksi. Toisaalta olen kokenut usein elämässä sunnuntailapsen onnea tai kollon tuuria, siitä olen kiitollinen, kuten tietysti suruista ja vastuksistakin. Nehän vain takovat ihmisen ihmiseksi. Valoisaa ja hyvää marraskuuta Milenalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Irja, ja syvällisistä ajatuksistasi! Kai jokaisella on oma roolinsa täällä ja ehkä jossain muuallakin! ;) Valoisaa ja hyvää marraskuuta sinullekin!

      Poista