Joskus jotain tapahtuu, joka muuttaa elämän suunnan. Näin kävi minulle ja siksi en ole muistanut kirjoittaa blogia tämän vuoden puolella. En myöskään nyt halua kommentoida tai kertoa enemmän, mutta koettelemukset ovat oppivaisia ja surullisissa asioissakin voi piillä paljon lämpöä ja rakkautta. On vain kerättävä voimiaan ja noudattava sydämensä ääntä.
Tammikuun aikana olen kirjoittanut esseetä, koska aion osallistua Hans Ruinin esseekilpailuun. Kirjailijaparka on jo pitkän ollut kuollut, mutta hänen muistonsa elää Svenska Kulturfondenin järjestämän kilpailun muodossa.
Koska en oikeastaan aikaisemmin tiennyt, mitä essee tarkoittaa, olen päättänyt ihan huvin vuoksi harjoitella sellaisen kirjoittamista. Tuskinpa osallistuminen johtaa mihinkään (jostain syystä minulla on huonot kokemukset kilpailuista, voiko se johtua siitä, etten ole voittanut mitään?).
Kulturfondenilta olen tilannut ilmaisen "Jaget i världen"-teoksen, johon on koottu vuoden 2013 kilpailun parhaat esseet. Ajattelin ottaa mallia parhaista teksteistä, mutta toistaiseksi olen vain vilkaissut kirjaa, vaikka esseeni on viittä vaille valmis. Ehkä väärä lähestymistapa?
Tänä iltana aion kuitenkin ottaa ratkaisevan askeleen ja lukea ensimmäiset luvut. Vasta kun olen lukenut koko kirjan, palaan omaan tekstiini. Niin paljon olen kuitenkin ymmärtänyt esseistä, että ne ovat konkreettisemmat kuin tavalliset novellit vaikka saman pituiset.
Olen siis liittänyt lähdeluettelon ja tehnyt viittauksia tekstiluonnokseeni. Tekstini perustuu omiin kokemuksiini arkielämästä, mutta olen yhä yhtä salaperäinen kuin blogin alussa, siis en voi tässä vaiheessa kertoa enemmän esseeni sisällöstä. Vasta kilpailun jälkeen. Maaliskuussa on dead line. Katsotaan miten käy.
Pitäkää peukkuja puolestani, mutta älkää liian intensiivisesti, koska muuten kirjoittaminen ontuu ja kirjottaminen on niin ihana asia, ettei ilman sitä pysty elämään. Se pitää ainakin minut pystyssä kuin taitava terapeutti tai läheinen ystävä.
Hyvää ystävänpäivä!
Milena
- Tänä vuonna joulu ei tulekaan, sanoo Joulupukki päättäväisesti. Pidän vuorotteluvapaata ja jään kotiin perheeni luokse.
Joulupukki muutti mieltään, kun hän näki ihmisten kurjuuden, kuinka ennennäkemätöntä itsekkyyttä ja ilkeyttä ovat vallanneet maailman. Joulutunnelma haihtui hetkessä pois kuin eilisen hajuvesituoksu.
Miksi Joulupukki jättäisi ahkerat tonttunsa ja iloisen muorinsa yksin jouluaattona? Mitä enemmän maailma vaurastuu ja kehittyy sitä vähemmän sen asukkaat välittävät toisistaan ja sitä julmemmaksi ilkivalta muuttuu. Nälkäkatastrofit ja taudit voitaisiin poistaa, sotia jättää käymättä. Tahto vain puuttuu. Valta puhuu sydämen sijasta eikä valta osaa tuntea empatiaa, sympatiaa tai rakkautta.
- Lahjakasa on jälleen kerran kasvanut valtavan kokoiseksi eikä liiteriin enää mahdu yhtään lelua, deodorantti- tai partavesipulloa, yöpaitaa tai edes konvehtirasiaa, mutta perinteitä on muutettava, tuumii Joulupukki. Järjestelmä ontuu pahasti.
Joulupukki astuu sisään tupaan, missä muori leipoo kuuluisaa joululimppuaan (sellainen ihana, jossa on paljon rusinoita, kirjoittajan huomautus).
- Muori, tänä vuonna vietetään yksinkertaista ja rauhallista joulua, sanoo Joulupukki. Syödään riisipuuroa ja joululimppua kauniisti palavan kynttilän valossa.
Muori voi olla toista mieltä, mutta hän kuuntelee ja ymmärtää ja voihan kinkkua ja laatikoita säästää seuraaviin päiviin.
- Tuleeko ketään ajatelleeksi, että kaikkein tärkeimmät lahjat eivät vaadi pakkausta tai koristenauhaa, jatkaa Joulupukki. Halaus ja hymy, välittäminen ja jakaminen merkitsevät enemmän kuin minun tuomani lahjat niille, joilla on jo ennestään kaikkea yllin kyllin.
Hyvää Joulua!
toivottaa
Milena
Suuret ongelmat muuttuvat pieniksi kuin entistä suuremmat ongelmat ilmestyvät.
Syksy on tuonut paljon signaaleja siitä, ettei arkielämä ole ruusuilla tanssimista emmekä elä paratiisissa, vaikka maamme kuuluu eurooppalaisiin hyvinvointivaltioihin ja maailman rikkaisimpiin maihin.
Pienessä kotinurkassani naapurirouvan hyökkäys nuoria kohti pahoittaa yhä mieltäni enkä enää halua keskustella hänen kanssaan eikä minun tarvitsekaan. Toivottavasti, minusta ei koskaan muutu yhtä kyyniseksi ja että minulla on aina hyvät ja läheiset välit lasteni kanssa.
Syyskuussa palkansaajat osoittivat mieltä valtion säästötavoitteita vastaan. Yhtäkkiä työn arvo laski 5-10 prosenttia ja monen vapaa-aika lyheni. Tämä aiheutti paljon mielipahaa kansan keskuudessa.
Silloin Suomi ei vielä ollut pakolaistulvan eturintamassa, mutta yhtäkkiä olimmekin. Lisäksi turvapaikanhakijoita tuli täysin odottamattomalta suunnalta.
Olemme tottuneet siihen, että kaikki tapahtuu täällä etelässä. Nyt Pohjois-Suomi joutui huomion keskipisteeksi. Etelään oli pitkä matka, mutta vähitellen tännekin on saapunut pakolaisia, vaikken toistaiseksi ole nähnyt yhtäkään.
Melkein päivittäin olen seurannut Aftonbladetin ja Expressenin uutisointia Ruotsin jatkuvasta pakolaistulvasta, joka on johtanut siihen, että vapaat majoitustilat ovat loppumassa. Ylimääräistä hotellikapasiteettia ei ole toistaiseksi tuotu esille keskusteluissa, mutta ulkomaalaisten majoittaminen ruotsalaisiin koteihin on mainittu eräänä ratkaisumallina. Suomessakin maahanmuuttovirasto laatii ohjeita turvapaikanhakijoiden kotimajoitukseen.
Omien arkielämän kokemusteni perusteella mietinkin miten hyvin ulkomaalaisperhe tulisi toimeen meidän asuinkorttelissamme ja me heidän kanssaan.
YK:n arvion mukaan Turkista saattaa siirtyä Kreikkaan neljässä kuukaudessa jopa 600 000 pakolaista ja koko maailmassa on 60 miljoonaa pakolaista. Onko tämä siis alkusoittoa?
Elämme nyt sitä päivää, että useilla pakolaisilla on varaa matkustella ja tietoa minne he haluavat asettua. Maailma on yhteinen ja Suomi turvallinen. Kylmästä ilmastostamme huolimatta tänne halutaan tulla. Onko meidän hyväksyttävä, että elintasomme laskee ja että joudumme muuttamaan arvojamme ihmisyyden tasa-arvoisuuden nimessä? Osaammeko ja jaksamme sopeutua?
... en lintsannut koulusta (paitsi yhden kerran)
... en valehdellut äidilleni (paitsi sitä yhtä kertaa) enkä puolustauduin sanoilla:
"Mutta muuten sinä et olisi antanut lupaa!"
... en ikinä kutsunut äitiäni idiootiksi (ehkei hän ollutkaan vai oliko?) puhumatta
vielä rumemmista sanoista
Kun minä olin nuori
... en uskonut, että taivaalta sataa rahaa ja minun on saatava kaikki mitä ikinä toivon
... en juonut itseäni humalaan
... en karannut kotoa enkä jälkeenpäin väittänyt, että karkumatka oli hauskinta mitä
tapahtui koko kesäloman aikana.
Kun minä olin nuori
... pidin hauskaa ystävieni kanssa
... kävimme tanssimassa maaseudun nuorisoseurantaloilla joka toinen viikonloppu,
kesällä useammin
... ajoimme veneillämme saaristossa ja lauloimme nuotion ääressä kesäisin.
Mitä sinä teit?
Matkalla vanhainkotiin, jossa äitini on intervallihoidossa, mietin hermostuneena pysäköintijärjestelyjä. Sunnuntai-iltapäivällä vierailijoiden pieni pysäköintialue on ehkä täynnä ja minä olen ratin takana varsinainen jänishousu. Pitäisikö minun pysäköidä muualla? Otan silti riskin ja ajan rohkeasti vanhainkodin eteen. Pysäköintialue on aivan tyhjä.
Vahvatahtoinen äitini on pitkään toivonut pääsevänsä vanhainkotiin ja vaatinut, että kaupunki järjestäisi hänelle hoitopaikan. Nyt hän on muuttanut mieltään.
- Kotona on parempaa, toteaa äiti jo pari päivän jälkeen puhelimessa. Ei täällä tutustu kehenkään. Näen niin huonosti, etten edes tunnista hoitohenkilökuntaa. Kaikki tytöt ovat samannäköiset sinisessä puvussaan eivätkä he tule huoneeseeni, ellen kutsu heitä. Olen yhtä yksinäinen kuin kotona, mutta asunnossani on sentään henkilökohtaiset tavarani ja omat vaatteeni.
- Nyt kun aurinko paistaa, voisin olla ulkona, mutten jaksa lähteä kävelylle muiden seurassa, jatkaa äiti. Haluaisin istua pihakeinussa, mutta hoitajat eivät ehdi vahtia enkä saa jäädä yksin pihalle.
- No, ainakin tuli käytyä, vastaan minä. Nyt sinä tiedät, ettei vanhainkoti ole sopiva paikka sinulle. Kotihoito saa pitää huolta sinusta jatkossa.
Sunnuntaina palaan Pikku Myyn kanssa kesämökiltä. Olemme yöpyneet vain yhden yön, koska Pikku Myy ei halua jäädä pitempään. Oikeastaan hän ei edes olisi halunnut tulla mukaan, mutten voi jättää perheen mustaa lammasta rauhallisen Isosiskon seuraan kaupunkikotiimme. Tämä kesä on ollut villiä länttä - Pikku Myy aiheuttaa minulle kohta hermoromahduksen. Muistan miten kiltti ja vastuuntuntoinen teini-ikäinen minä itse olin. En koskaan valehdellut äidilleni enkä tehnyt mitään pahaa. Minut olisi helposti voitu jättää vaikka viikoksi kotiin.
Jo automatkan alussa Pikku Myy on valittanut, että hän voi huonosti enkä saa häntä houkuteltua ulos autosta.
- En pidä vanhainkodeista enkä halua tavata mummoa, joka on kiusannut minua niin monta kertaa, Pikku Myy puolustautuu.
Viime vierailullani hoitaja näytti miten ulko-ovi avataan ja missä äitini huone sijaitsee, joten löydän tällä kertaa perille ilman apua.
- Perjantaiyöllä hoitajat nauroivat ja keskustelivat niin äänekkäästi kello yhdestä viiteen, etten pystynyt nukkumaan, äiti valittaa.
- Olisit käynyt kummittelemassa hoitajille, sanon hymyillen. Silloin olisi kyllä tullut hiljaa!
- Kävin minä ovella, mutten nähnyt missä he olivat, äiti vastaa. Illalla pitää pukeutua yöpukuun jo kello kahdeksan ja iltapala tarjotaan jo kello seitsemän. Toissapäivänä kutsuttiin meidät iltapalalle jo kaksikymmentä yli kuuden illalla. Ollaan kuin tavaroita tai pieniä lapsia ilman sananvaltaa.
- Onpa ihmeellistä, vastaan. Luin jossain, että nykyisin hoitokodeissa elettäisiin enemmän vanhusten ehdoilla. Saako ottaa voileivän mukaan huoneeseen ja syödä myöhemmin? Olisi varmasti mukavampaa, jos saisi käyttää omia vaatteitaan. Huoneesi on melkein yhtä tyhjä ja persoonaton kuin sairaalahuone. Etkö voisi istua ruokailuhuoneessa tai televisionurkassa päivisin? Vaikket tutustu muihin, saisit tavata muita ihmisiä. Et olisi eristyksissä.
- Televisionurkassa istuvat suomenkieliset vakiasukkaat, vastaa äitini. He eivät ymmärrä ruotsia. En osaa puhua heidän kanssaan.
Keskusteluamme keskeyttää hoitaja, joka avaa oven ja ilmoittaa, että iltapäiväkahvi odottaa. Pois lähtiessäni pysähdyn hetkeksi. Näen miten muiden huoneiden ovet avautuvat ja käytävä täyttyy hiljaa tassuttelevista vanhuksista rollaattoreineen matkalla ruokasaliin.
- Monenlaisessa jonossa ja ruuhkassa olen ollut, ajattelen hymyillen, mutten aikaisemmin ole osallistunut rollaattoriruuhkaan. Vaikka tämä ei taidapa olla viimeinen kertaa. Ikääntyminen ei ole herkkua. Silti meidän jokaisen on kohdattava kohtalomme ja hyväksyttävä rajallisuutemme, kun kuoleman partaalla liikumme viimeisinä elinvuosinamme.
Koska näin juhannuksena sataa ja sääennustusten mukaan loppukesä ei välttämättäkään hymyile, herää ajatus: "Apua, saappaissa ja sadetakissa viettäisinkö pitkää lomaani?
Yhä yksi työviikko jäljellä, joten pilvet ja tuulet ehtivät vaihdella a:sta ö:hön ja ehdin myös ajatuksissani palata usean kerran viime kesäloman kuumiin tunteisiin. Muistan miten aikaisin aamuisin ja myöhään illalla tein puutarhatöitä ennen kuin aurinko pakotti sisätiloihin, puolipimeään asuntoon, jossa verhot pysyivät tiukasti kiinni. Silloin ajattelin, että jos tämä helle jatkuu, edessä on monelle raskas työvuosi, koska ei ehdi levätä ja rentoutua kunnolla kuumuuden takia.
Muistan, että alennusmyynnit menivät huomioimatta ohi, koska en jaksanut keskustaan asti kovassa helteessä. Muistan myös ulkomaanmatkan viime elokuussa. Viljandissa oli vielä kuumempaa kuin Suomessa, jopa 36 astetta päivisin. Joimme pullotettua vettä kuin hulluja kuumassa hotellihuoneessamme. Pienen hotellin kellarissa oli ihana, pieni uima-allas, jossa kävin viilentelemässä jokaisen kävelyretken jälkeen.
Mikäli olisi valinnanvara - millaista lomasäätä toivoisin - sadetta vai auringonpaistetta? En tiedä. Molemmissa on hyvät puolensa. Sekä että olisi paras vaihtoehto. Uskon silti, että ehtisin kokea enemmän, levätä paremmin kylmässä, sateisessa säässä kuin liian kuumassa. Vaikka tietysti kaipaisin shortseja ja ihania uintiretkiä.
Viime viikonloppuna tuli taas seurattua suoralähetyksessä hienoston viettämiä juhlahetkiä, kun komea prinssi meni naimisiin ja Ruotsi sai kauniin prinsessan. Uusia kuninkaallisia ilmestyy nykyisin melkein liukuhihnalla. Lauantaina prinsessa ja maanantaina prinssi.
Kaarle Kustaan (miksi muuten käännetään etunimet?) hovissa avioliittoboomi taitaa kuitenkin olla ohi tällä erää. Kaikki kolme lasta on viettänyt häitään. Lapsenlapsia silti tulossa lähivuosina.
Ihailtuani hetken televisiokameran näyttämiä kauniita naisia upeissa mekoissaan ja komeita miehiä tyylikkäissä puvuissaan tuli mieleen, että tämä on todennäköisesti ainoa tapa monelle katsojalle saada kutsu hienoon juhlaan ja päästä ihailemaan pukuloistoa.
Eräät toimittajat kritisoivat kuninkaallista ylellisyyttä, väittävät niiden kuuluvan menneisyyden vuosisatoihin ja jyrkästi sotivan tasa-arvoisuutta vastaan. He ovat varmasti oikeassa, mutten itse halua tuomita tällaisia juhlahetkiä, jotka tuovat iloa ja vaihtelua monen ihmisen arkipäivään.
Lisäksi upeat häät sekä suloiset vauvat ja pikkulapset auttavat parantamaan Ruotsin kuningashuoneen mainetta, joka vain muutama vuosi sitten koki kovan kolauksen kuninkaan seksiseikkailujen takia.
Kuumat kesät, viileät kesät - onnelliset vuodet, surulliset vuodet. Rikkaat kuin köyhätkin kokevat saman elämänpolullaan. Käyrä suuntautuu välillä ylöspäin, välillä alaspäin. Tällä hetkellä tuntuu kuin itse olisin lähestymässä aallonpohjaa, koska harva se päivä tavaroita menee rikki, uusia ongelmia syntyy tasaan tahtiin melkein kuin tilauksesta ja lapset hermostuvat minuun vuorotellen. Tulee mieleen kuningatar Elizabethin ikimuistoisia sanoja, kun hän puhui kauhun vuodesta, vaikkei tilanne ollenkaan ole yhtä paha. Linna ei ole palanut eivätkä lapset eronneet.
- 1992 is not a year on which I shall look back with undiluted pleasure. In the words of one of my more sympathetic correspondents, it has turned out to be an Annus Horribilis.
Viime lauantaina taloyhtiön hallitus järjesti perinteisen talkootyöpäivän, jotta saataisiin piha kuntoon ennen kesää. Hallituksen puheenjohtaja tarjosi grillimakkaraa ja muuta puurtavaa puutarhassaan iltapäivällä. Onneksi ei satanut, vaikka kauniissa auringonpaisteessa alkanut lauantaipäivä muuttui nopeasti harmaapilviseksi ja kylmätuuliseksi.
Hallitus kertoi, että jatkossa tilataan joka vuosi multakasa, jonka saa levittää sekä yleisille alueille että omalle pienelle rivitalotontilleen. Pari ahkeraa naista (minä ja naapuri) alkoi jo kello kahdeksan aikaan aamulla kärrätä multaa, koska oli vain kahdet kottikärryt. Varsinaiset talkkoot alkoivat vasta kymmenen maissa, jolloin taloyhtiön miehet alkoivat korjata ja maalata punaista, osittain mädäntynyttä lankkuaitaa.
Kolmaskin nainen liittyi kottikärryjoukkoomme. Tuntui vähän hassulta, että naiset tällä kertaa hoitivat kaikkein raskaimmat työt, mutta ainakin minä olin päättänyt keskittyä mullankuljetuksiin, koska viime vuonna maalasin aitaa koko päivän, ja meidän talomme pihaosuus jäi kokonaan ilman multaa (yhtiössä on neljä rivitaloa).
Mullan kärrääminen on raskasta ja hidasta touhua. Illalla makasin puolikuolleena sängyssäni, enkä edes jaksanut ruokakauppaan, mikä hermostutti sunnuntaina, koska olin tavalliseen tapaani unohtanut, etteivät kaupat ole avoinna äitienpäivällä.
Lauantai-illalla ajattelin, että onneksi osa multakasasta jäi jäljellä. Kolmen naisen rankoista ponnisteluista huolimatta emme juuri ollenkaan ehtineet levittää multaa kahden rivitalon väliselle suurelle pensasalueelle (minä olin keskittynyt omiin istutuksiini ja omaan pensasalueeseeni).
Sunnuntaiaamuna koimme kuitenkin yllätyksen. Eräs naapuri oli levittänyt loppuosan multakasasta viereiseen nurmikkoon. Ei siis saanut jäädä mitään ylimääräistä multaa talkoopäivän jälkeen (ehkä sama herra, joka oli jo ennen talkoopäivää levittänyt multaa omille istutuksilleen) - ei edes niille, jotka eivät olleet paikalla lauantaina. Vaikka harmatti, vedin kuitenkin johtopäätöksen, että joku oli ollut niin innoissaan siitä, että saataisiin piha kuntoon nopeasti.
Minä urheana naisena rupesin harvoimaan kasaan pari kottikärryllistä multaa nurmikosta viedäkseni edes vähän multaa suurelle pensasalueelle. Kyllä minua harmitti, että nurmikko, joka jo edellisen vuoden talkoopäivänä oli peitetty paksuun multapeitteeseen, sai lisää multaa, etenkin kun viime kesänä kaivoin lankkuaitaa esiin ja silloin ajattelin, että kuka hölmö tuhoaa aitaa peittämällä sen alaosat mullalla. Lisäksi näyttää hassulta, kun nurmikko on liian korkea suhteessa tonttia ympäröivään aitaan.
Kun kärräsin ensimmäistä multakuormaani, eräs naapuri tuli ulos pihaosuudelleen. Nauru äänessään hän kysyi: Mistä löysit lisää multaa?
Vastasin rehellisesti, että olin haravoinut nurmikkoa. Aikasempina vuosina olen ihmetellyt miksi tämä naapuri joka vuosi on hermostunut siitä, ettei multa riittänyt kaikille. Tällä kertaa hän oli iloisella tuulella, vaikka multaa ei juuri ollut jäänyt hänen pihaosuudelleen.
Kun kärräsin toista multakuormaa, mies, joka oli levittänyt multaa ennen talkoopäivää ja hänen vaimonsa tulivat ulos asunnostaan. He seisoivat hiljaa katsomassa minua. Tuntui kuin olisin selityksen velkaa, joten kerroin, että taas jäi iso pensasalue ilman multaa ja sementti näkyy mullan läpi, koska olen kitkenyt rikkaruohoja. Vaimo nyökkäsi. Hän tunsi tilanteen.
Minä taas en ole ymmärtänyt mitään. Yhtäkkiä tajuan kaiken. Ei ollut kyse pelkästä multakasasta vaan vallasta. Yhdeksän vuotta sitten muutin rivitaloasuntooni. Olen jopa toiminut taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana muutaman vuoden, mutta vasta nyt ymmärrän miksi eräät naapurit aina välillä hermostuvat ja puolustautuvat äänekkäästi tai vetäytyvät omiin oloihinsa. Olen ajatellut, että he ovat turhan arkoja ja että taloyhtiössä on monenlaisia ihmistyyppejä, joiden on tultava toimeen keskenään.
Talkoopäivänä seinänaapurini totesi, että eräät pelkäävät jäävänsä ilman multaa ja siksi he juonittelevat enemmän kuin muut, muttei ole siitä kyse vaan valtapelistä ja alemmuuskomplekseista. Vahvemmat syövät heikommat. Taloyhtiössämme ei vallitse viihtyisyyttä eikä yhteistä auttamisen iloa vaan salaista kateutta ja kyttäystä.
Vasta nyt ymmärrän, ettei taloyhtiömme ikinä pysty tilaamaan tarpeeksi isoa multakasaa, jotta multa riittäisi kaikille asukkaille. Ja se on ikävä - todella ikävä.
