MInne uutiset katosivat?

Myönnän, että olen innokas netinkäyttäjä. Ehkä sellainen tehosekoitin, joka usein surffaa paikasta toiseen. Niin riippuvainen, etten enää tiedä pärjäisinkö kokonaisen viikon tai päivänkään ilman sähköisiä yhteyksiä ulkomaailmaan. Samalla kuin etelänmatka houkuttelisi, se melkein pelottaa. Pystyisinkö jättämään jäähyväiset rakkaalle läppärilleni seitsemän päivän ajaksi?

Nyt, minua alkaa huolestuttaa lehtien nettiuutisia. Kun avaan päivälehtien nettisivuja, joudun kohta ottamaan suurennuslasin esille. Minne uutiset ovat kadonneet? Vaikka kuinka klikkaisin, en juuri löydä mitään - siis mitään merkittävää. Muutun kohta epätietoisuuden analfabeetiksi. Mitä oikeastaan tapahtuu maailmalla? Nälänhädät, sodat, mullistukset, poliittiset käänteet - ne jatkuvat ennestään vuodesta toiseen. Niin kuin on tapana. Silti en löydä montakaan palstamillimetriä. 

Tiedän, kuka innokkaasti pyrkii presidentiksi USA:ssa. Olen huomannut, että Syyriassa on niin levotonta, että sieltä pakenee ihmisiä Eurooppaan asti ja se aiheuttaa meillä levottomuutta. Nato ja itäinen naapurimaamme eivät jää huomaamatta, vaikka olen tullut siihen tulokseen, että Suomessa asuu enemmän ihmisiä, koska Venäjällä vain yksi mainitseman arvoinen. Presidenttiparimme vierailevat valkoisessa talossa muiden pohjoismaiden johtajien kanssa, Obama kehuu vaimoaan kauniiksi ja Jenni hurmaa muokatussa juhlapuvussaan.

Iltasanomat, Iltalehti, Aftonbladet ja Expressen eivät enää tyydytä nälkäistä mieltäni, joten nykyisin vilkaisen myös Hufvudstadsbladetin ja Helsingin Sanomien nettisivuja. Tänään lukee toisessa, että Englannin kuningatar Elizabethin hevonen on voittanut lahjakortin supermarketiin ja toisessa, että tiede kertoo, mikä helluntaiheilassa viehättää - nyt minäkin.

Skandaaleja ja juoruja, mielikuvitusrikkaita otsikoita, jotka vetävät lukijoita puoleensa. Ajatusmaailmani menee kohta sekaisin pinnallisilla, mitättömillä uutisilla, jotka kilpailevat huomiostani. Pitäisikö minun palata takaisin koulupenkille, teoreetikkojen kuivaan arkipäivään? Ehkä viisastuisin. Ehkä osaisin paremmin keskittyä tärkeisiin asioihin ja elää monipuolisemman ja täydellisemmän elämän.

Kirjoittaminen

Huomaan taas, ettei bloginurkkaani ole ilmestynyt yhtään tekstiä moneen viikkoon. Raaka totuus iskee päin kasvojani. Minähän rakastan kirjoittamista, mutta nykyinen pääharrastukseni ja intohimoni vie kaiken huomioni. Kirjojen kirjoittaminen on korvannut blogini. Ja paljon muutakin. Deittailun aika on auttamattomasti ohi. En enää juokse tai edes kävele miesten perään, ellei satu olemaan soppajono.

Vitsi, vitsi. Niihin soppajonoihin en ole päässyt tutustumaan lähemmin Amerikan matkani jälkeen huhtikuussa 1990. Vaikkakin tiedän, että niitä on olemassa. Vaikka tiedän, että pystyisin auttamaan ja haluaisinkin. Jossain vaiheessa on minun vuoroni kantaa vastuuta. Toivon, että teen niin, toteutan tämän haaveeni, joka on odottanut vuoroaan niin pitkään, ennen kuin on liian myöhäistä. Maapallo on meidän yhteinen. Olen saanut paljon enemmän kuin moni muu. Turvallinen elinympäristö, pitkä koulutus, hyvä työpaikka. Nyt olisi antamisen vuoro.

Siihen saakka jatkan sitkeästi kirjojen kirjoittamista. Tällä hetkellä kirjoitan kirjaa entisistä nettiherroistani. Siivoan ja tyhjennän sähköpostilaatikkoni. Siivoan pois vanhoja muistoja  ja teen tilaa tulevaisuudelle. Olen säästänyt parhaimmat viestiketjut, jotta voisin joskus tehdä niistä kirjan. Se aika on koittanut. Tausta-ajatuksena on ollut että haluaisin näyttää miten nettideittailu toimii muille, jotka eivät itse pääse osallistumaan. Kirjeenvaihdoista teen lyhyitä kertomuksia. Useimpia herroja en koskaan ole tavannut, pari kerran tai kaksi. Nimiä en enää muista, mikäli edes olen saanut yhteystietoja. Kuvat ja alkuperäiset viestit poistan sitä mukaa kun kirjateksti valmistuu. 

Huom. En paljasta sellaista tietoa herrakirjassani, että viestinlähettäjä olisi tunnistettavissa. Tässä vaiheessa julkaisen herrakirjan vain kahtena kappaleena omakustannusyhtiön kautta omaa kirjahyllyäni ja tuttavapiiriäni varten. Mikäli joku miettii miksi vitsin panostaa tällaiseen touhuun saamatta minkäänlaista palautetta, kysyn miksi kukaan viitsii täyttää sanaristikon, kokoaa palapelin tai edes lukea kirjan? Sekään ei johda mihin. Matkanteko on usein tärkeämpää ja nautinnollisempaa kuin päämäärä.

Herrakirjan kirjoittaminen on yllättävän monipuolinen ja tunteikas kokemus. Surullinenkin. Nettiherrojen viesteistä nousee yhä monenlaista energiaa vuosia kirjeenvaihdon jälkeenkin. Muutamassa tapauksessa tekisi mieli ottaa yhteyttä ja kysellä mihin elämänpolku on johtanut, mutta todennäköisesti s-postiosoite on jo vanhentunut. Muutamaa herraa olen ihan aidosti jäänyt kaipaamaan. Ei välttämättä itse persoonaa, mutta haasteellista vuorovaikutusta. Toisaalta olen oppinut rakastamaan itseäni enemmän ja tarvitsemaan vähemmän. 

Mietin, onko kukaan tahallaan säästänyt minun viestini ja kuvani tai unohtanut poistaa ne. Jäänkö historiaan ihanana naiskirjoittajana vai outona olemuksena? Jossain vaiheessa postilaatikot suljetaan ja katoan täydellisesti cyberavaruuteen kuten miljoonia muuta nettikirjoittajaa. Tuskin ketään muu kirjoittaa kirjan minusta eikä elämänkertani tai minä itse jää kummittelemaan jälkisukupolvelle - onneksi! 

Ja kun samakasa-blogisivut lopetetaan, kaikki meidän blogimme katoavat.

Maaliskuu tuli

... ja lumi suli. Elämä näyttää taas valoisammalta, vaikka ylämäki on ollut sekä korkea että jyrkkä eivätkä vaikeudet ole toistaiseksi loppumassa.

Viikon aikana olen tehnyt useita oivalluksia - toisille ehkä itsestään selviä asioita, mutta päätin kuitenkin kertoa niistä blogissani.

Joskus on hyvä ymmärtää, että tämä päivä on kaikkein tärkein päivä - ei se mikä tapahtuu huomenna eikä ylihuomennakaan. Kun pysähtyy ja laskee sekunteja, huomaa miten pitkä yksi päivä voi olla aamusta iltaan, miten paljon ajatuksia ja tunteita sisältyy yhteen ainoaan päivään. 

Muistissamme eilinen on hyvin lyhyt ja huominen pelkkä aavistus tulevista tapahtumista. Tämä kaunis, aurinkoinen lauantai on jatkunut kello seitsemästä kello kymmeneen eikä vielä ole ohi, vaikka viimeiset tunnit ovatkin meneillään.

Kun en saanut avattua hotmail-osoitettani kolmeen päivään, koska Microsoft vaati seitsemän numeron pitkää koodia, vaikka lähetti vaihtoehtoiseen sähköposti-osoitteeseeni vain neljän numeron koodin, ymmärsin yhtäkkiä pari asiaa: kannattaa muistaa nettiystävien sähköpostiosoitteet tai ainakin nimet, ettei monen vuoden ystävyys haihdu ilmaan ja kannattaa muistaa viestien otsikot, mikäli pääsee vastaamaan sellaiseen turvakysymykseen.

Huomasin, etten ole pannut merkille viestiotsikoita, vaikka samat otsikot toistuvat postilaatikossani viikosta toiseen. Miten voi olla niin hajamielinen? Onneksi sentään muistan viestien sisällön ja muistan vastata aina silloin tällöin. 

Yhtäkkiä ymmärsin, ettei käsikirjoitusten tallentaminen sähköpostiin ole kovin turvallinen tapa säästää tekstiluonnoksia ennen kirjan julkaisemista paperimuodossa. Toistaiseksi en ole löytänyt varmaa arkistointitapaa teksteilleni tai kuvilleni. Otan mielelläni vastaan vihjeitä.

Kun kahteen-kolmeen päivään en muistanut tyhjentää pihalla sijaitsevaa postilaatikkoani (iltakokousten takia saavuin vasta myöhään kotiin), kiltti naapuri toi postin oviluukkuun. Tämä sai minut ymmärtämään, etten oikeastaan tarvitse postilaatikkoa. En ole riippuvainen paperisesta päivälehdestä enkä jaksa innostua mainoslehtinipuista. Nykyisin useimmat laskut saapuvat suoraan nettipankkitililleni. Kun tulevina eläkepäivinäni vietän osan vuodesta ulkomailla, postilaatikko on jo korvattu nettiyhteyksillä.

Taksinkuljettaja sanoi taannoin: mieluummin rikas eläkeläinen Thaimaassa kuin köyhä Suomessa. Oletteko te muut samaa mieltä?

Essee

Joskus jotain tapahtuu, joka muuttaa elämän suunnan. Näin kävi minulle ja siksi en ole muistanut kirjoittaa blogia tämän vuoden puolella. En myöskään nyt halua kommentoida tai kertoa enemmän, mutta koettelemukset ovat oppivaisia ja surullisissa asioissakin voi piillä paljon lämpöä ja rakkautta. On vain kerättävä voimiaan ja noudattava sydämensä ääntä.

Tammikuun aikana olen kirjoittanut esseetä, koska aion osallistua Hans Ruinin esseekilpailuun. Kirjailijaparka on jo pitkän ollut kuollut, mutta hänen muistonsa elää Svenska Kulturfondenin järjestämän kilpailun muodossa. 

Koska en oikeastaan aikaisemmin tiennyt, mitä essee tarkoittaa, olen päättänyt ihan huvin vuoksi harjoitella sellaisen kirjoittamista. Tuskinpa osallistuminen johtaa mihinkään (jostain syystä minulla on huonot kokemukset kilpailuista, voiko se johtua siitä, etten ole voittanut mitään?). 

Kulturfondenilta olen tilannut ilmaisen "Jaget i världen"-teoksen, johon on koottu vuoden 2013 kilpailun parhaat esseet. Ajattelin ottaa mallia parhaista teksteistä, mutta toistaiseksi olen vain vilkaissut kirjaa, vaikka esseeni on viittä vaille valmis. Ehkä väärä lähestymistapa?

Tänä iltana aion kuitenkin ottaa ratkaisevan askeleen ja lukea ensimmäiset luvut. Vasta kun olen lukenut koko kirjan, palaan omaan tekstiini. Niin paljon olen kuitenkin ymmärtänyt esseistä, että ne ovat konkreettisemmat kuin tavalliset novellit vaikka saman pituiset. 

Olen siis liittänyt lähdeluettelon ja tehnyt viittauksia tekstiluonnokseeni. Tekstini perustuu omiin kokemuksiini arkielämästä, mutta olen yhä yhtä salaperäinen kuin blogin alussa, siis en voi tässä vaiheessa kertoa enemmän esseeni sisällöstä. Vasta kilpailun jälkeen. Maaliskuussa on dead line. Katsotaan miten käy. 

Pitäkää peukkuja puolestani, mutta älkää liian intensiivisesti, koska muuten kirjoittaminen ontuu ja kirjottaminen on niin ihana asia, ettei ilman sitä pysty elämään. Se pitää ainakin minut pystyssä kuin taitava terapeutti tai läheinen ystävä. 

Hyvää ystävänpäivä!


Milena

Joulutarina

- Tänä vuonna joulu ei tulekaan, sanoo Joulupukki päättäväisesti. Pidän vuorotteluvapaata ja jään kotiin perheeni luokse.

Joulupukki muutti mieltään, kun hän näki ihmisten kurjuuden, kuinka ennennäkemätöntä itsekkyyttä ja ilkeyttä ovat vallanneet maailman. Joulutunnelma haihtui hetkessä pois kuin eilisen hajuvesituoksu. 

Miksi Joulupukki jättäisi ahkerat tonttunsa ja iloisen muorinsa yksin jouluaattona? Mitä enemmän maailma vaurastuu ja kehittyy sitä vähemmän sen asukkaat välittävät toisistaan ja sitä julmemmaksi ilkivalta muuttuu. Nälkäkatastrofit ja taudit voitaisiin poistaa, sotia jättää käymättä. Tahto vain puuttuu. Valta puhuu sydämen sijasta eikä valta osaa tuntea empatiaa, sympatiaa tai rakkautta.

- Lahjakasa on jälleen kerran kasvanut valtavan kokoiseksi eikä liiteriin enää mahdu yhtään lelua, deodorantti- tai partavesipulloa, yöpaitaa tai edes konvehtirasiaa, mutta perinteitä on muutettava, tuumii Joulupukki. Järjestelmä ontuu pahasti.

Joulupukki astuu sisään tupaan, missä muori leipoo kuuluisaa joululimppuaan (sellainen ihana, jossa on paljon rusinoita, kirjoittajan huomautus).

- Muori, tänä vuonna vietetään yksinkertaista ja rauhallista joulua, sanoo Joulupukki. Syödään riisipuuroa ja joululimppua kauniisti palavan kynttilän valossa. 

Muori voi olla toista mieltä, mutta hän kuuntelee ja ymmärtää ja voihan kinkkua ja laatikoita säästää seuraaviin päiviin.

- Tuleeko ketään ajatelleeksi, että kaikkein tärkeimmät lahjat eivät vaadi pakkausta tai koristenauhaa, jatkaa Joulupukki. Halaus ja hymy, välittäminen ja jakaminen merkitsevät enemmän kuin minun tuomani lahjat niille, joilla on jo ennestään kaikkea yllin kyllin. 


Hyvää Joulua!

toivottaa

Milena

Suhteellista

Suuret ongelmat muuttuvat pieniksi kuin entistä suuremmat ongelmat ilmestyvät. 
Syksy on tuonut paljon signaaleja siitä, ettei arkielämä ole ruusuilla tanssimista emmekä elä paratiisissa, vaikka maamme kuuluu eurooppalaisiin hyvinvointivaltioihin ja maailman rikkaisimpiin maihin.

Pienessä kotinurkassani naapurirouvan hyökkäys nuoria kohti pahoittaa yhä mieltäni enkä enää halua keskustella hänen kanssaan eikä minun tarvitsekaan. Toivottavasti, minusta ei koskaan muutu yhtä kyyniseksi ja että minulla on aina hyvät ja läheiset välit lasteni kanssa. 

Syyskuussa palkansaajat osoittivat mieltä valtion säästötavoitteita vastaan. Yhtäkkiä työn arvo laski 5-10 prosenttia ja monen vapaa-aika lyheni. Tämä aiheutti paljon mielipahaa kansan keskuudessa.

Silloin Suomi ei vielä ollut pakolaistulvan eturintamassa, mutta yhtäkkiä olimmekin. Lisäksi turvapaikanhakijoita tuli täysin odottamattomalta suunnalta. 

Olemme tottuneet siihen, että kaikki tapahtuu täällä etelässä. Nyt Pohjois-Suomi joutui huomion keskipisteeksi. Etelään oli pitkä matka, mutta vähitellen tännekin on saapunut pakolaisia, vaikken toistaiseksi  ole nähnyt yhtäkään.

Melkein päivittäin olen seurannut Aftonbladetin ja Expressenin uutisointia Ruotsin jatkuvasta pakolaistulvasta, joka on johtanut siihen, että vapaat majoitustilat ovat loppumassa. Ylimääräistä hotellikapasiteettia ei ole toistaiseksi tuotu esille keskusteluissa, mutta ulkomaalaisten majoittaminen ruotsalaisiin koteihin on mainittu eräänä ratkaisumallina. Suomessakin maahanmuuttovirasto laatii ohjeita turvapaikanhakijoiden kotimajoitukseen.

Omien arkielämän kokemusteni perusteella mietinkin miten hyvin ulkomaalaisperhe tulisi toimeen meidän asuinkorttelissamme ja me heidän kanssaan. 

YK:n arvion mukaan Turkista saattaa siirtyä Kreikkaan neljässä kuukaudessa jopa 600 000 pakolaista ja koko maailmassa on 60 miljoonaa pakolaista. Onko tämä siis alkusoittoa? 

Elämme nyt sitä päivää, että useilla pakolaisilla on varaa matkustella ja tietoa minne he haluavat asettua. Maailma on yhteinen ja Suomi turvallinen. Kylmästä ilmastostamme huolimatta tänne halutaan tulla. Onko meidän hyväksyttävä, että elintasomme laskee ja että joudumme muuttamaan arvojamme ihmisyyden tasa-arvoisuuden nimessä? Osaammeko ja jaksamme sopeutua?

Kun minä olin nuori

... en lintsannut koulusta (paitsi yhden kerran)

... en valehdellut äidilleni  (paitsi sitä yhtä kertaa) enkä puolustauduin sanoilla:     
    "Mutta muuten sinä et olisi antanut lupaa!"

... en ikinä kutsunut äitiäni idiootiksi (ehkei hän ollutkaan vai oliko?) puhumatta 
    vielä rumemmista sanoista

Kun minä olin nuori

... en uskonut, että taivaalta sataa rahaa ja minun on saatava kaikki mitä ikinä toivon

... en juonut itseäni humalaan

... en karannut kotoa enkä jälkeenpäin väittänyt, että karkumatka oli hauskinta mitä 
    tapahtui koko kesäloman aikana.

Kun minä olin nuori

... pidin hauskaa ystävieni kanssa

... kävimme tanssimassa maaseudun nuorisoseurantaloilla joka toinen viikonloppu, 
    kesällä useammin

... ajoimme veneillämme saaristossa  ja lauloimme nuotion ääressä kesäisin.


   Mitä sinä teit?