Kesäkuun iloa

Ja sitten tuli talvi ja kevät ja kesä jo lähestyi, ennen kuin yhtäkkiä huomasin, etten ole käynyt blogisivullani enkä julkaissut blogia pitkään aikaan. Olen innokkaasti harrastanut sukututkimusta päivästä toiseen. Sukukirjassa on melkein 400 sivua, vaikka 1900-luvulla syntyneiden elämästä on vaikeata löytää tietoja. 

Paljon muutakin on tietysti tapahtunut. Välillä aivan liikaakin. Ehkä tilanne rauhoittuu, kun loma alkaa heinäkuussa. Olen tullut siihen tulokseen, että elämme muuttuvassa maailmassa, mitään ei ole pysyvää. Mistään hyvästä ei voi pitää kiinni, kaikki haihtuu ilmaan. Haasteita riittää hetkestä toiseen. Jos jotain saisi toivoa, toivon, että uutiset olisivat vähän iloisemmat. Välillä tuntuu siltä, että uppoaa kaikkeen synkkyyteen ja suruun. 

Ehkä Harryn ja Meganin vauva oli sellainen ilouutinen, ehkä uuden hallituksen ohjelma kuulostaa paremmalta kuin edellisen hallituksen, vaikkemme saa takaisin niitä seitsemää minuuttia päivässä, jotka meille jaettiin säästösyistä. En oikeastaan koskaan ole tajunnut, mitä säästöjä työnantajani tai minä olemme saaneet aikaan, kun olen jäänyt pitempään töihin. Tajuan paremmin, että säästöjä syntyy eläkemenoissa, kun jään vasta 64-vuotiaana  eläkkeelle enkä 63-vuotiaana.

Suomen maailmanmestaruus oli vissin ilouutinen. Lätkästä en tiedä paljon mitään, mutta ymmärrän kansan riemua. Mörkö on minulle yhä muuminlaaksossa liikkuva, kylmä ja pelottava olento. 

Mitä muuta hyvää on tapahtunut? Putkifirma on käynyt tänään korjaamassa kylpyhuoneeni vuotavan käsisuihkun. Aurinko paistaa taas sateisen viikonlopun jälkeen. Apua, en keksi muita ilouutisia. Olen toivoton surkimus, täynnä synkkiä ajatuksia, joten lopetan tähän. Oikein hauskaa kesää kaikille!

Mistä olemme tulleet?

Kirjahyllylläni kaksi paksua kansiota kilpailee tilasta lukuisten lukemattomien kirjojen kanssa. Kansioita en ollut avannut yli kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes kesähelteessä innostuin taas sukututkimuksesta. 

Kaikki alkoi oikeastaan sillä, että läheinen ystävä kertoi vanhasta Hilda-tädistään, joka 1900-luvun alussa oli muuttanut Amerikkaan. Täti perusti perheen ruotsalaisen miehen kanssa eikä koskaan palannut takaisin synnynseuduilleen. Hilda oli syntynyt 1800-luvun lopussa, joten hän ei tietenkään ole elossa, mutta hänen perillisensä elävät. Olisi tärkeätä löytää heidät, jotta suku saisi luvan myydä vanhan perintökiinteistön. Rapistuneessa talossa kukaan ei ole asunut viiteenkymmeneen vuoteen. 

Yrittäessäni auttaa ystäväni sukulaisten etsinnässä rupesin miettimään omia sukujuuriani. Liityin jopa Suomen sukuhistorialliseen yhdistykseen. Nykyisin 1700- ja 1800-luvun kirkonkirjat löytyvät osittain netistä  ja yhdistyksen jäsenyyden kautta pääsee 1900-lukuun asti. Ei enää tarvitse matkustaa Helsingissä sijaitsevaan arkistoon kuten tein aikaisempina vuosina.

Kai jokainen miettii joskus mistä on tullut. Varma on ainakin, että olemassaolostamme voimme kiittää useita aivan tuntemattomia ihmisiä. Ellei isoisäni isoisän äiti olisi harrastanut seksiä ennen avioliittoa ja synnyttänyt  poikaansa, en olisi täällä. Jos tämä poika olisi valinnut toisen sukunimen, minullakin olisi toinen sukunimi. Ja onneksi minun esi-isäni jäivät henkiin, kun niin moni lapsi kuoli pienenä 1800-luvulla. Tuntee kyllä sääliä, kun lukee kirkonkirjoista, että pienet sukulaislapset äitinsä seurassa kävivät kerjäämässä. Joskus vanhemmat antoivat kuolleen lapsen nimen seuraavalle lapselle ja sitä seuraavalle lapselle. 

Monen kohtalon kautta olemme saaneet alkumme. Sukujuuremme ovat tärkeät. Itse jatkamme ehkä lastemme kautta sukua, vaikka tuntuu melkein mahdottomalta ajatella eteenpäin emmekä voi kuvitella jälkeläistemme tulevaisuutta. Taaksepäin katsominen on silti mahdollista. Olemme arvokkaita elävinä todisteina menneisyydessä elävien ihmisten aikaansaannoksista. 

Hiljaiset kesäterveiset

Loma on alkanut. Loma alkoi oikeastaan viikon saldovapaalla juhannuksen jälkeen. Levänneenä ja pirteänä kirjoittaisin nyt blogia, ellen olisi sellainen tehokone, joka koko ajan keksii tekemistä ylirasitukseen asti. 

Luin äskettäin sellaisen mietelauseen, että osaat tehdä kaikenlaista, mutta sinun ei tarvitse tehdä kaikkea. Toisaalta pitäisi varmasti olla iloinen siitä, että tekemistä riittää. Ei yhtään tylsää päivää! Etenkin kun olen tullut siihen ikään, että samanikäiset tuttavat alkavat heittää veivit toinen toisensa jälkeen. 

                                   

Tuntuu melkein ironiselta, että palvelutalo on täynnä heikkokuntoisia, muistisairaita ihmisiä, jopa satavuotiaita, jotka hädin tuskin tulevat toimeen samalla kuin aktiiviset 60-70-vuotiaat jättävät meidät. Moni varoituksetta.

Eilen kävin dementoituneen äitini luona. Hän oli hereillä ja keskustelutaitoinen. Edellisellä käynnillä viikon alussa hän ei sanonut mitään, ainoastaan tuijoitti minua. Nyt sain kuulla, että hän kyllä oli kuullut ja muistikin kaiken.

- Sanoit, että olet tyttäreni ja kysyit, että tunnistanko sinut, totesi äiti. Pelkäsit, että nielaisin antamasi kirsikan kiven. Toistit sen usein. Olit todella huolissasi. 

(kirsikat olivat isonkokoiset enkä älynnyt poistaa kiveä ensimmäisestä kirsikasta ennen kuin panin sen äidin suuhun)

- Mikset vastannut kysymyksiini? kysyin. Huomasitko myös, että leikkasin varpaan kynnet?

- Kyllä, ja yhden varpaan osalta leikkasit liikaa, vastasi äiti. Se teki kipeää.

Muistinkin, että äiti oli liikahtanut kerran leikatessani hänen kyntensä, muttei sanonut mitään.

- Miksi olit hiljaa? kysyin uudelleen.

Äiti ei vastannut. Samanlaista on tapahtunut ennenkin. Tällaisia hiljaisia päiviä. Kerran vietiin jopa äiti silloisesta asumisyksiköstä ambulanssilla sairaalaan aivoskannaukseen mutta syytä hiljaisuuteen ei löydetty.

En todennäköisesti koskaan saa vastausta. En tiedä osaako äiti puhua muttei halua sanoa mitään vai elääkö hän välillä puolitajuttomassa kuplamaailmassa. Sama pätee näköön. Kukaan ei tiedä kuinka hyvin äiti oikeastaan näkee. Nykyisin äiti liikkuu ainoastaan pyörätuolilla, makaa sängyssään koko päivän.

Pari viikkoa sitten ystävän äidin kuolemanvuoteella lähellä sijaitsevassa huoneessa ystäväni totesi, että hoitajat olivat kertoneet, että kuulo toimii viimeiseen asti. Googlasin seuraavan: "Onko tärkeämpää aistia kuin kuulo? Korvan tärkeydestä kertoo jo se, että kuulo on ihmisen ensimmäinen ja viimeinen aisti: kohdussa ennen kuin muut aistit heräävät sikiö kuulee jopa äitinsä puheen ja sen ilmaisemat tunteet, ja kuollessa, kun muut aistit ovat jo sammuneet, korva tavoittaa viimeiset elämän äänet."

Olemme aika noviiseja kuoleman suhteen. Muistisairaan lähisukulaisina emme osaakaan emmekä tiedä paljon mitään. Nuorena ei ajattele samalla tavalla eikä eläkään samassa maailmassa kuin keski-ikäisenä puhumattakaan eläkeläisenä. Elämä on omalla tavallaan suuri mysteeri. Eläminen taitolaji.

Nyt se loppuu

... ja elämä alkaa taas. Huokaisen helpotuksesta. Ei enää tarvitse sammuttaa pieniä tulipaloja joka päivä. Stressitilanteita syntyy jatkossa harvemmin. Aika ei lopu kesken hitaiden ja kömpelöiden IT-ohjelmien takia.

Olen työskennellyt neljä kuukautta ahkerammin ja enemmän kuin koskaan ennen ja enemmän kuin oikeastaan jaksaisin. Iltakokouksia on ollut melkein joka viikko, työsaldoni näyttää yli sataa tuntia, vaikken ole pitänyt yhtään lomapäivää. Vapaa-ajan päätavoitteena on ollut lepoa, lepoa, lepoa. Ystäville olen sanonut: "Tavataan maaliskuussa, kun tämä urakka on ohi ja palaan omiin työtehtäviini." 

Oikea käteni kärsii rasitusvammasta vietettyäni liian pitkiä työpäiviä tietokoneen ääressä. Myös vasen käteni särkee. Täytyy myöntää, että olen aika poikki ihmisenä. Täytyy myöntää, etten jaksaisi jatkaa tätä menoa ilman lomaa ja lepoa. 

Olen huomannut, etten ole robotti. En jaksa työskennellä aamusta iltaan. Jos lähden töihin kello kuuden aikaan aamulla, minun pitää palata kotiin viimeistään kello kuuden-seitsemän aikaan illalla, jotta jaksaisin tehdä työtä seuraavina työpäivinä. Kun palaan vasta kymmenen aikaan illalla ja joskus vielä myöhemmin, aika ei jää palautumiseen.

Loppusaldo näyttää kuitenkin plussaa. Olen oppinut uusia asioita ja voin olla ylpeä siitä, että olen onnistunut hoitamaan tilapäiset työtehtäväni melko hyvin. Olen saanut uusia ystäviä työpaikalla. Olen ansainnut enemmän (korkeampaa palkkaa jään ehdottomasti kaipaamaan).  Osaan arvostaa omia hieman yksinäisiä ja tylsiä tehtäviäni ihan uudella tavalla, koska vihdoinkin ymmärrän miten paljon suunnittelu- ja kehittämistyö merkitsee minulle. 

Viikon päästä voin taas merkata työkalenteriini etätyöpäiviä. Niitäkin olen kaivannut! Tuntuu kuin palaisin kotiin pitkään kestäneen etelänmatkan jälkeen.

Äiti soitti

Tänään äiti soitti työpaikalleni. Hoitaja auttoi. Äiti ei enää vuosiin ole nähnyt kännykän numeroita. Yllätyin soitosta, vaikka puheenaiheemme ovat varsin tuttuja. Juttelemme säästä tai seuraavasta käynnistäni. 

Minä: "Kiva, että soitat. Kävin kyllä viime lauantaina luonasi, mutta satuit nukkumaan."

Äiti: "Kuulin, että tänään on liukasta. Ole varovainen."

Minä: "Onneksi kuljen bussilla töihin. Minun ei tarvitse olla huolissani tieolosuhteista. Tarvitsetko mitään? Tulen taas lauantaina. Toivottavasti, olet hereillä silloin."

Tänään äiti ei tarvitse mitään. Joskus hän tilaa suklaata, hammastikkuja tai karkkipussia. Joskus äiti soittaa keskellä viikkoa ja kysyy miksi en ole tullut, vaikka on lauantai.  Silloin joudun toteamaan, että nyt äiti, olet kyllä väärässä.

Puhelinkeskustelumme ovat lyhyet. Tiedän, että äiti soittaa myös muille lapsilleen. Mietinkin, onko hänellä tietyt pirteämmät päivät, soittopäivät. En tiedä enkä enää soita takaisin. En uskalla. En sen jälkeen, kun äiti kaatui niin pahasti, että hän joutui sairaalaan, yrittäessään vastata puhelimeen. 

Välillä ajattelen, että minun pitäisi käydä useammin äidin luona, nyt kun hän asuu hoitokodissa, joka sijaitsee kävelymatkan päässä. Oma työpäiväni työmatkoineen on kuitenkin hyvin pitkä. En jaksa iltaisin käydä missään enkä usko, että äiti kaipaa minua. Hän elää omassa pienessä maailmassaan.    

Työkaverini äiti on samanlaisessa tilanteessa kuin äitini. Eilen työkaverini tuli lievästi järkyttyneenä työhuoneeseeni. Hänen äitinsä oli juuri soittanut tyttärelleen kertoakseen tärkeän uutisen, jonka hän oli kuullut jostain: Sinun äitisi on kuollut.  >>  Tarkoitatko isoäitiäni? Hän kuoli vuosia sitten. >> Eikun, sinun äitisi on kuollut. >> Mutta sinähän olet äitini ja sinä elät yhä.

Tarinan jälkeen hymyilin työkaverilleni: "Olisit kysynyt mistä soitto tuli!"

Elämme hullussa maailmassa ymmärtämättä mihin olemme menossa. Jokainen elämävaihe on täynnä omia haasteitaan. Taakseen ei kannata katsella, eteenpäin ei välttämättä uskalla.

Kortittoman kokemus

En tiedä, johtuuko hajamielisyydestä, huonosta tavasta vai laiskuudesta, mutta Kela-korttini jää usein kotiin, kun itse käyn kaupungilla. Ehkä pelkään, että saattaisin kadottaa korttini, mikäli säilyttäisin sen lompakossani muiden korttien seassa. 

Hammaslääkäriaikaa varatessani harvoin tulee mieleen, että pitäisi etsiä Kela-korttia esille. Ei tälläkään kertaa. Vuositarkistus, röntgenkuvaus ja paikkaus, yhteensä 269 euroa. Hammaslääkärin avustaja toteaa, ettei kortiton voi saada Kela-korvausta. Hän katsoo mietteliäänä minua, kun pyydän hakulomakkeen ja kirjekuoreen, jotta voisin hakea korvausta suoraan Kelalta.

Eräs toinen hoitaja ryntää apuun. Saan kirjekuoren, hakulomakkeen ja kuitin.

Pari päivää myöhemmin vien kirjekuoren Kelan postilaatikkoon eikä kestä kauan ennen kuin kännykkääni tulee viesti. Kestää kuitenkin useita päiviä ennen kuin noudatan kehotusta ja käyn lukemassa saamani viestin Kela.fi-sivulla. Kyse ei olekaan korvauspäätöksestä vaan pyyntö, että lähettäisin myös saamani lomakkeet SV126r ja SV3r.

Ilmoitan heti, etten ole saanut niitä. Sen jälkeen soitan hammaslääkäreiden yhteiseen puhelinpalveluun.

Pari päivää myöhemmin saan odottamani sähköpostiviestin paitsi että ko. liitteet puuttuvat. Sellaisia lomakkeita ei kuulemma ole olemassa, mutta kelpaisiko suuhygienistin lomake?

Ikävä kyllä en ole käynyt suuhygienistin luona useaan vuoteen.  

Pyydän Kelalta suomenkielisten lomakkeiden numerosarjat (ensimmäiset tiedot koskivat ruotsinkielisiä lomakkeita). Kela vastaa jo seuraavana päivänä. Suomenkielisten lomakkeiden numerosarjat ovat ihan samanlaiset mutta ilman pikku-r:tä.

Varmuuden vuoksi Kela ilmoittaa myös lomakkeiden nimet:

- Selvitys hammaslääkärin antamasta hoidosta ja perityistä palkkioista, lomake SV 126

- Tutkimus- tai hoitomääräys, lomake SV3 ( asiakkaalle tehty hammasröntgen-tutkimus)

Otan sähköpostitse yhteyttä hammaslääkäriini. Vastaava hoitaja lähettää viestin: Tässä pyytämäsi liitteet, voisitko kertoa mikset heti saanut niitä käynnin yhteydessä?

Tutkin viestiä hetken ennen kuin vastaan, että liitteet puuttuvat.

Seuraavana päivänä tulee uusi viesti: No niin näin siinä kävi, että liitteet unohtuivat.

Avaan saamani liitteet. Toinen on SV126, toinen taas tyhjä hakulomake. Ei auta itkeä, laitan uuden viestin, että saisinko vielä SV3-lomakkeen. 

Sillä matkalla ollaan. Odotan seuraavaa arkipäivää ja SV3-lomaketta. Toivossa on hyvä elää. Järjestelmä pelaa hyvin kun toimii, mutta joskus ei toimi. Ehkä seuraavan kerran muistan ottaa mukaan Kela-korttini.

Kaikille kortittomille toivotan paljon onnea ja kärsivällisyyttä!

Sain mahdollisuuden

... kokeilla uusia työtehtäviä, vaikka tämä oikeastaan tapahtui vastoin tahtoani. En voinut kieltäytyä, kun työnantajani pyysi apuani. Läheinen työkaverini jäi eläkkeelle eikä löydetty ulkopuolista sijaista kunnes uusi vakituinen työntekijä palkataan. 

Viimeiset kuukaudet  ovat olleet haasteelliset. On ollut paljon uutta opittavaa. Ajattelin, ettei vanha koira opi istumaan, mutta olin väärässä. Tulipalojen sammuttelu pitkin työpäivää aiheutti kuitenkin sen, etten pystynyt nukkumaan kunnolla useaan viikkoon. Nukun jo paremmin, mikä myös osittain johtuu uupumuksesta. Ylipitkät työpäivät ja myös iltakokoukset ottavat voimille. 

Hermoilen, koska joudun astumaan pois mukavuusalueeltani. Se johtuu sekä epävarmuudesta että epäonnistumisen pelosta. Tuntuisi tosi nololta, jos tekisin hölmön virheen. Huomaan puutteita osaamisessani. Uusien työtehtävien takia en juuri voi tehdä etätyötä. Omat työtehtäväni kärsivät. Toisaalta ne liittyvät lähinnä pitkän aikavälin suunnitteluun ja raportointiin.

En ole koskaan tehnyt näin paljon työtä niin kovaan työvauhtiin. En kauan jaksaisi jatkaa kärsimättä burn outia. Toisaalta en koskaan unohda tätä kautta. Huomaan taas, että haasteiden voittaminen tuottavat enemmän työtyydytystä kuin pelkkä ahkerointi. 

Lyhyessä ajassa olen oppinut yllättävän paljon ja saanut paljon tukea ja apua muilta. Olen tutustunut eräisiin ihmisiin aivan uudella tavalla ja saanut jopa muutaman uuden ystävän. Näkymättömän työntekijän roolini on muuttunut. Olen taas osa työyhteisöä, vaikken työskentele omalla osastollani. Minua tarvitaan. Pystyn myös auttamaan muita. Yhtäkkiä olen onnellinen pelkästään siitä, että voin levätä sängylläni työpäivän jälkeen. Elämä tasaantuu, kun omia ongelmia ei jaksa eikä ehdi ajatella. 

Keväällä huokaisen varmasti helpotuksesta ja pidän ylimääräisen lomaviikon, jotta tuntisaldoni normalisoituisi taas, mutta tällä hetkellä sinnittelen parhaani mukaan.