Huomaan taas, ettei bloginurkkaani ole ilmestynyt yhtään tekstiä moneen viikkoon. Raaka totuus iskee päin kasvojani. Minähän rakastan kirjoittamista, mutta nykyinen pääharrastukseni ja intohimoni vie kaiken huomioni. Kirjojen kirjoittaminen on korvannut blogini. Ja paljon muutakin. Deittailun aika on auttamattomasti ohi. En enää juokse tai edes kävele miesten perään, ellei satu olemaan soppajono.
Vitsi, vitsi. Niihin soppajonoihin en ole päässyt tutustumaan lähemmin Amerikan matkani jälkeen huhtikuussa 1990. Vaikkakin tiedän, että niitä on olemassa. Vaikka tiedän, että pystyisin auttamaan ja haluaisinkin. Jossain vaiheessa on minun vuoroni kantaa vastuuta. Toivon, että teen niin, toteutan tämän haaveeni, joka on odottanut vuoroaan niin pitkään, ennen kuin on liian myöhäistä. Maapallo on meidän yhteinen. Olen saanut paljon enemmän kuin moni muu. Turvallinen elinympäristö, pitkä koulutus, hyvä työpaikka. Nyt olisi antamisen vuoro.
Siihen saakka jatkan sitkeästi kirjojen kirjoittamista. Tällä hetkellä kirjoitan kirjaa entisistä nettiherroistani. Siivoan ja tyhjennän sähköpostilaatikkoni. Siivoan pois vanhoja muistoja ja teen tilaa tulevaisuudelle. Olen säästänyt parhaimmat viestiketjut, jotta voisin joskus tehdä niistä kirjan. Se aika on koittanut. Tausta-ajatuksena on ollut että haluaisin näyttää miten nettideittailu toimii muille, jotka eivät itse pääse osallistumaan. Kirjeenvaihdoista teen lyhyitä kertomuksia. Useimpia herroja en koskaan ole tavannut, pari kerran tai kaksi. Nimiä en enää muista, mikäli edes olen saanut yhteystietoja. Kuvat ja alkuperäiset viestit poistan sitä mukaa kun kirjateksti valmistuu.
Huom. En paljasta sellaista tietoa herrakirjassani, että viestinlähettäjä olisi tunnistettavissa. Tässä vaiheessa julkaisen herrakirjan vain kahtena kappaleena omakustannusyhtiön kautta omaa kirjahyllyäni ja tuttavapiiriäni varten. Mikäli joku miettii miksi vitsin panostaa tällaiseen touhuun saamatta minkäänlaista palautetta, kysyn miksi kukaan viitsii täyttää sanaristikon, kokoaa palapelin tai edes lukea kirjan? Sekään ei johda mihin. Matkanteko on usein tärkeämpää ja nautinnollisempaa kuin päämäärä.
Herrakirjan kirjoittaminen on yllättävän monipuolinen ja tunteikas kokemus. Surullinenkin. Nettiherrojen viesteistä nousee yhä monenlaista energiaa vuosia kirjeenvaihdon jälkeenkin. Muutamassa tapauksessa tekisi mieli ottaa yhteyttä ja kysellä mihin elämänpolku on johtanut, mutta todennäköisesti s-postiosoite on jo vanhentunut. Muutamaa herraa olen ihan aidosti jäänyt kaipaamaan. Ei välttämättä itse persoonaa, mutta haasteellista vuorovaikutusta. Toisaalta olen oppinut rakastamaan itseäni enemmän ja tarvitsemaan vähemmän.
