Elokuvatiimin vierailu

Tänään rupesin miettimään miltä tuntuisi työskennellä liikkuvalla työpaikalla, vaeltaa kuin nomadit paikasta toiseen isossa porukassa. Eikä aina edes tietäisi etukäteen mihin joutuisi. Osaisiko edes varautua sääolosuhteisiin?

Satun työskentelemään työpaikalla, jossa on hyvin rauhallista. Tyhjiä työhuoneita ympäröi oman nurkkani. Tämä johtuu vanhan konttorirakennuksen ratkaisemattomista sisäilmaongelmista, jotka ovat karkottaneet useita työntekijöitä. Itse en kärsi heikosta sisäilmasta vaan nautin työrauhasta ja myös mahdollisuudesta avata työhuoneeni ikkunan milloin tahansa kun kaipaan raitista ulkoilmaa - uusissa konttorirakennuksissa ikkunat on lukittu.

Pari kertaa vuodessa työrauha häiriintyy, kun paikalle ryntää kymmenen hengen miesporukka. Etujoukko tulee tarkistamaan sopivia kuvauspaikkoja. Ei kestä monta viikkoa ennen kuin koko elokuvatiimi saapuu.

Tänään on kuvauspäivä. Aamulla katson ympärilleni: Mitä tuodaan tällä kertaa? Lasivitriini ja punainen samettisohva vai jotain aivan muuta? Joskus kello yhdeksän jälkeen alkaa tapahtua.  Ihmisiä juoksee edestakaisin käytävää pitkin kameroineen. Ilmassa leijuu pölyinen valkoinen savupilvi, jota on epämiellyttävä hengittää. 

Vilkkaassa muurahaispesässä puheensorina yhtäkkiä loppuu, kun joku sanoo ääneen: Kuvaus alkaa! 

Salakuuntelen naisnäyttelijän sanoja työhuoneeni avoimen oven kautta. Näyttelijällä on kaunis, kantava ääni. Vaikka hän toistaa repliikkiään, en ihan saa selvää mistä on kyse. Perheen elämäntilanteestako? Yritän saada vilahduksen naisnäyttelijästä, mutta näen vain pitkän, keltaisen ulkotakin, joka ryntää työhuoneeni ohi. Toisaalta en todennäköisesti tunnistaisi näyttelijää, koska en seuraa kotimaisia televisiosarjoja. 

Tästä kokemuksesta tulee mieleen, miten voimakkaasti työtehtävämme vaikuttavat elämäämme. Ei ole yhdentekevää mihin kouluihin pyrkii, mitä opiskelee, mitä työpaikkoja hakee ja mihin pääsee töihin. Työtehtävät innostuttavat, ärsyttävät ja rasittavat meitä vuorotellen, mutta ennen kaikkea: työnteko vie suuren palan elämänkakustamme.

Onko liian myöhään tulla elokuvatähti - onko valitsemani suunnittelijan työ todella paras vaihtoehto minulle? Joskus ajattelen, että seuraavassa elämässä olen tutkija. Tutkin elämänmenoa ja ihmisten käyttäytymistä. Mutta voisihan tietysti olla sillä tavalla, että syntyisin köyhässä maassa ja pesisin pyykkiä aamusta iltaan, joten pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen nykyisiin työtehtäviini. 

Elämä ottaa ja elämä antaa. En ole ryhmäihminen, en esiintyjä, en todennäköisesti sopisi elokuvatiimin jäseniksi. Oma työhuone, oma rauhallinen nurkka on tärkeä minulle. Ehkä ihminen hakeutuu sellaiseen rooliin ja sellaiseen tehtävään, joka sopii parhaiten hänelle. Ehkä olen löytänyt oman paikkani. Jäljellä olevat työvuodet yritän nauttia enemmän sekä työtehtävistäni että elämästä. 

Kesäkuun iloa

Ja sitten tuli talvi ja kevät ja kesä jo lähestyi, ennen kuin yhtäkkiä huomasin, etten ole käynyt blogisivullani enkä julkaissut blogia pitkään aikaan. Olen innokkaasti harrastanut sukututkimusta päivästä toiseen. Sukukirjassa on melkein 400 sivua, vaikka 1900-luvulla syntyneiden elämästä on vaikeata löytää tietoja. 

Paljon muutakin on tietysti tapahtunut. Välillä aivan liikaakin. Ehkä tilanne rauhoittuu, kun loma alkaa heinäkuussa. Olen tullut siihen tulokseen, että elämme muuttuvassa maailmassa, mitään ei ole pysyvää. Mistään hyvästä ei voi pitää kiinni, kaikki haihtuu ilmaan. Haasteita riittää hetkestä toiseen. Jos jotain saisi toivoa, toivon, että uutiset olisivat vähän iloisemmat. Välillä tuntuu siltä, että uppoaa kaikkeen synkkyyteen ja suruun. 

Ehkä Harryn ja Meganin vauva oli sellainen ilouutinen, ehkä uuden hallituksen ohjelma kuulostaa paremmalta kuin edellisen hallituksen, vaikkemme saa takaisin niitä seitsemää minuuttia päivässä, jotka meille jaettiin säästösyistä. En oikeastaan koskaan ole tajunnut, mitä säästöjä työnantajani tai minä olemme saaneet aikaan, kun olen jäänyt pitempään töihin. Tajuan paremmin, että säästöjä syntyy eläkemenoissa, kun jään vasta 64-vuotiaana  eläkkeelle enkä 63-vuotiaana.

Suomen maailmanmestaruus oli vissin ilouutinen. Lätkästä en tiedä paljon mitään, mutta ymmärrän kansan riemua. Mörkö on minulle yhä muuminlaaksossa liikkuva, kylmä ja pelottava olento. 

Mitä muuta hyvää on tapahtunut? Putkifirma on käynyt tänään korjaamassa kylpyhuoneeni vuotavan käsisuihkun. Aurinko paistaa taas sateisen viikonlopun jälkeen. Apua, en keksi muita ilouutisia. Olen toivoton surkimus, täynnä synkkiä ajatuksia, joten lopetan tähän. Oikein hauskaa kesää kaikille!