sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Nyt se loppuu

... ja elämä alkaa taas. Huokaisen helpotuksesta. Ei enää tarvitse sammuttaa pieniä tulipaloja joka päivä. Stressitilanteita syntyy jatkossa harvemmin. Aika ei lopu kesken hitaiden ja kömpelöiden IT-ohjelmien takia.




Olen työskennellyt neljä kuukautta ahkerammin ja enemmän kuin koskaan ennen ja enemmän kuin oikeastaan jaksaisin. Iltakokouksia on ollut melkein joka viikko, työsaldoni näyttää yli sataa tuntia, vaikken ole pitänyt yhtään lomapäivää. Vapaa-ajan päätavoitteena on ollut lepoa, lepoa, lepoa. Ystäville olen sanonut: "Tavataan maaliskuussa, kun tämä urakka on ohi ja palaan omiin työtehtäviini." 

Oikea käteni kärsii rasitusvammasta vietettyäni liian pitkiä työpäiviä tietokoneen ääressä. Myös vasen käteni särkee. Täytyy myöntää, että olen aika poikki ihmisenä. Täytyy myöntää, etten jaksaisi jatkaa tätä menoa ilman lomaa ja lepoa. 

Olen huomannut, etten ole robotti. En jaksa työskennellä aamusta iltaan. Jos lähden töihin kello kuuden aikaan aamulla, minun pitää palata kotiin viimeistään kello kuuden-seitsemän aikaan illalla, jotta jaksaisin tehdä työtä seuraavina työpäivinä. Kun palaan vasta kymmenen aikaan illalla ja joskus vielä myöhemmin, aika ei jää palautumiseen.

Loppusaldo näyttää kuitenkin plussaa. Olen oppinut uusia asioita ja voin olla ylpeä siitä, että olen onnistunut hoitamaan tilapäiset työtehtäväni melko hyvin. Olen saanut uusia ystäviä työpaikalla. Olen ansainnut enemmän (korkeampaa palkkaa jään ehdottomasti kaipaamaan).  Osaan arvostaa omia hieman yksinäisiä ja tylsiä tehtäviäni ihan uudella tavalla, koska vihdoinkin ymmärrän miten paljon suunnittelu- ja kehittämistyö merkitsee minulle. 

Viikon päästä voin taas merkata työkalenteriini etätyöpäiviä. Niitäkin olen kaivannut! Tuntuu kuin palaisin kotiin pitkään kestäneen etelänmatkan jälkeen.