sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Uusi kirja

Tänään sain vihdoinkin valmiiksi kirjan, joka kertoo äidistäni ja vanhenemisesta. Vihdoinkin-sanalla tarkoitan, että tekstin hiominen ja oikolukeminen eivät kuulu vahvuuksiini. Haluan juosta kuin luonnonlapsi kukkaniityllä auringonpaisteessa, innokkasti luoda uutta tekstiä en yhä uudelleen käydä läpi kirjoitettua tekstiä, jonka muutenkin osaan ulkoa. Tosi tylsää!

Miksi puhekieli poikkeaa niin paljon kirjoitetusta? Miten saada keskustelu kuulostamaan luonnolliselta,kun joutuu käyttämään kieliopillisia sananvääntöjä ja hienoja ilmaisuja, jotka eivät millään liity arkielämään fraaseihin? Lisäksi puhekielessä jätämme usein lauseet puolitiehen, koska toinen kyllä ymmärtää mitä tarkoitamme.



Viime juhannuksena aloitin kirjan kirjoittamisen, koska tuntui siltä, että kannoin painavan repun mukanani. Piti tyhjentää reppu, jotta jaksaisin kulkea eteenpäin putoamatta yhä uudelleen äidin luomaan synkkyyden suohon. Äidin valinta, haluaako hän elää itsesäälin varjoisessa maailmassa, minun taas, haluanko nähdä auringon pilkettä aina välillä. 

Viime yönä en meinannut saada unta eikä se liittynyt äitiini tai kirjaani, vaan omaan elämäntilanteeseeni. Onko nyt sellainen vuodenaika, jolloin monet ihmiset epätoivoisesti kaipaavat uutta, mielenkiintoista vanhojen rutiinien sijasta? Yöllä muutuin entistä synkemmäksi, kun mietin vuorotteluvapaa-haavettani ja totesin, ettei minulla olekaan varaa siihen syömättä liikaa aikaisempien vuosien säästöjä. 


Aamulla herätessäni totesin, että voinhan pitää hemmotteluperjantaita silloin tällöin eikä minun pitäisi valittaa työstäni vaan olla kiitollinen saamastani palkasta, vaikkeivät työtehtävät enää jaksa kiinnostaa. Onhan minulla vapaat viikonloput ja lomapäiviä säästössä. Ja onhan minulla rakkaat tyttäreni ja kirjahankkeeni.


Säästin siivoustyöt sunnuntaiksi, naisten päivän kunniaksi, koska olin pienen, onnellisen tytön lapsenvahtina perjantaina ja lauantaina. Tuntui kuin mummo olisi ollut liikkeillä pienokaisen kanssa rattailla ruokakaupassa. Kun vein tytön kotiin vanhempiensa luokse hän vain nauroi ja lauloi äänekkäästi laulun, jonka sanoja en saanut selville. Minua ihmetytti, että joku voi olla niin tyytyväinen elämäänsä. Olemmeko aikuiset unohtaneet sen taidon?









9 kommenttia:

  1. Moi, Milena.
    Onnitteluni kirjan valmistumisen johdosta.
    Muuten, mulla on ihan nuo samat kirmailu (juokseminen) ongelmat kuin sinulla, aina pitää olla uutta ja mielenkiintoisempaa vipinää että jaksasi kiinnostaa syvällisemmin, kuin vanhan kertaaminen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Maxi, pari muuta kirjakin tekeillä, kuten toteat uutta ja mielenkiintoisempaa vipinää tarvitaan... joskus ajattelen, että kunnon ryyppy tekisi terää, yksi iloinen ilta humalassa, jolloin voisi nauraa arkipäivän huolilleen.

      Poista
  2. Hieno homma. Gratulis, Milena.
    Olet nyt varmaan kuin tyhjiin puristettu hammastahnatuubi - ennenkuin aloitat kypsyttelemään uutta inspiraatiota.

    VastaaPoista
  3. Kiitos, tack Orvokki! En ole hammastahnatuubi vaan vesihana. Ideoita on vaikka kuinka paljon.

    VastaaPoista
  4. Voi miten ihana juttu Milena ♥ Vaikutat niin onnelliselta, että se välittyy tästä postauksesta läpi. Olet työstänyt vaikean ja osaksi ehkä raskaankin mutta hyvin rakkaan asian. Repliikit ovatkin aika vaikeita, ruukaan höpöttää itse, että miltä ne kuulostavat ja miten toimivat (ja kuulostan itse ihan sekopäältä sivusta seurattuna)koska ne eivät todellakaan ole tämmöstä "kirjakieltä".

    VastaaPoista
  5. Et taida tuntea minua kovin hyvin, Mustis, pitkästä, yhteisestä blogielämästämme huolimatta, koska milloin minä oikeastaan olisin ollut onnellinen? En tiedä osaanko edes sitä taitoa. ;)

    Kirjojen kirjoittaminen tuo minulle sitä ekstraa, jota ehkä olet huomannut
    blogitekstistäni. Ja kirja äidistäni on vihdoinkin vapauttanut minut tukihenkilön roolista, jonka jo omaksuin pienenä lapsena.

    Äitini kanssa joudun tulemaan toimeen yhä pitkään, sunnuntaikäynnit jatkuvat, mutten enää ota itseeni hänen kurjuuttaan, tai ainakin yritän olla ottamatta. Hän itse on päättänyt jatkaa elämäänsä kurjuuden synkässä helvetissä. Se on hänen valintansa - ei minun.


    VastaaPoista
  6. Kiitos, Petriina! Seuraavaksi kirjoitan nettideittailusta.

    VastaaPoista