Hiljaiset kesäterveiset

Loma on alkanut. Loma alkoi oikeastaan viikon saldovapaalla juhannuksen jälkeen. Levänneenä ja pirteänä kirjoittaisin nyt blogia, ellen olisi sellainen tehokone, joka koko ajan keksii tekemistä ylirasitukseen asti. 

Luin äskettäin sellaisen mietelauseen, että osaat tehdä kaikenlaista, mutta sinun ei tarvitse tehdä kaikkea. Toisaalta pitäisi varmasti olla iloinen siitä, että tekemistä riittää. Ei yhtään tylsää päivää! Etenkin kun olen tullut siihen ikään, että samanikäiset tuttavat alkavat heittää veivit toinen toisensa jälkeen. 

                                   

Tuntuu melkein ironiselta, että palvelutalo on täynnä heikkokuntoisia, muistisairaita ihmisiä, jopa satavuotiaita, jotka hädin tuskin tulevat toimeen samalla kuin aktiiviset 60-70-vuotiaat jättävät meidät. Moni varoituksetta.

Eilen kävin dementoituneen äitini luona. Hän oli hereillä ja keskustelutaitoinen. Edellisellä käynnillä viikon alussa hän ei sanonut mitään, ainoastaan tuijoitti minua. Nyt sain kuulla, että hän kyllä oli kuullut ja muistikin kaiken.

- Sanoit, että olet tyttäreni ja kysyit, että tunnistanko sinut, totesi äiti. Pelkäsit, että nielaisin antamasi kirsikan kiven. Toistit sen usein. Olit todella huolissasi. 

(kirsikat olivat isonkokoiset enkä älynnyt poistaa kiveä ensimmäisestä kirsikasta ennen kuin panin sen äidin suuhun)

- Mikset vastannut kysymyksiini? kysyin. Huomasitko myös, että leikkasin varpaan kynnet?

- Kyllä, ja yhden varpaan osalta leikkasit liikaa, vastasi äiti. Se teki kipeää.

Muistinkin, että äiti oli liikahtanut kerran leikatessani hänen kyntensä, muttei sanonut mitään.

- Miksi olit hiljaa? kysyin uudelleen.

Äiti ei vastannut. Samanlaista on tapahtunut ennenkin. Tällaisia hiljaisia päiviä. Kerran vietiin jopa äiti silloisesta asumisyksiköstä ambulanssilla sairaalaan aivoskannaukseen mutta syytä hiljaisuuteen ei löydetty.

En todennäköisesti koskaan saa vastausta. En tiedä osaako äiti puhua muttei halua sanoa mitään vai elääkö hän välillä puolitajuttomassa kuplamaailmassa. Sama pätee näköön. Kukaan ei tiedä kuinka hyvin äiti oikeastaan näkee. Nykyisin äiti liikkuu ainoastaan pyörätuolilla, makaa sängyssään koko päivän.

Pari viikkoa sitten ystävän äidin kuolemanvuoteella lähellä sijaitsevassa huoneessa ystäväni totesi, että hoitajat olivat kertoneet, että kuulo toimii viimeiseen asti. Googlasin seuraavan: "Onko tärkeämpää aistia kuin kuulo? Korvan tärkeydestä kertoo jo se, että kuulo on ihmisen ensimmäinen ja viimeinen aisti: kohdussa ennen kuin muut aistit heräävät sikiö kuulee jopa äitinsä puheen ja sen ilmaisemat tunteet, ja kuollessa, kun muut aistit ovat jo sammuneet, korva tavoittaa viimeiset elämän äänet."

Olemme aika noviiseja kuoleman suhteen. Muistisairaan lähisukulaisina emme osaakaan emmekä tiedä paljon mitään. Nuorena ei ajattele samalla tavalla eikä eläkään samassa maailmassa kuin keski-ikäisenä puhumattakaan eläkeläisenä. Elämä on omalla tavallaan suuri mysteeri. Eläminen taitolaji.