sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Rollaattoriruuhka

Matkalla vanhainkotiin, jossa äitini on intervallihoidossa, mietin hermostuneena pysäköintijärjestelyjä. Sunnuntai-iltapäivällä vierailijoiden pieni pysäköintialue on ehkä täynnä ja minä olen ratin takana varsinainen jänishousu. Pitäisikö minun pysäköidä muualla? Otan silti riskin ja ajan rohkeasti vanhainkodin eteen. Pysäköintialue on aivan tyhjä.





Vahvatahtoinen äitini on pitkään toivonut pääsevänsä vanhainkotiin ja vaatinut, että kaupunki järjestäisi hänelle hoitopaikan. Nyt hän on muuttanut mieltään. 

- Kotona on parempaa, toteaa äiti jo pari päivän jälkeen puhelimessa. Ei täällä tutustu kehenkään. Näen niin huonosti, etten edes tunnista hoitohenkilökuntaa. Kaikki tytöt ovat samannäköiset sinisessä puvussaan eivätkä he tule huoneeseeni, ellen kutsu heitä. Olen yhtä yksinäinen kuin kotona, mutta asunnossani on sentään henkilökohtaiset tavarani ja omat vaatteeni. 

- Nyt kun aurinko paistaa, voisin olla ulkona, mutten jaksa lähteä kävelylle muiden seurassa, jatkaa äiti. Haluaisin istua pihakeinussa, mutta hoitajat eivät ehdi vahtia enkä saa jäädä yksin pihalle.

- No, ainakin tuli käytyä, vastaan minä. Nyt sinä tiedät, ettei vanhainkoti ole sopiva paikka sinulle. Kotihoito saa pitää huolta sinusta jatkossa.

Sunnuntaina palaan Pikku Myyn kanssa kesämökiltä. Olemme yöpyneet vain yhden yön, koska Pikku Myy ei halua jäädä pitempään. Oikeastaan hän ei edes olisi halunnut tulla mukaan, mutten voi jättää perheen mustaa lammasta rauhallisen Isosiskon seuraan kaupunkikotiimme. Tämä kesä on ollut villiä länttä - Pikku Myy aiheuttaa minulle kohta hermoromahduksen. Muistan miten kiltti ja vastuuntuntoinen teini-ikäinen minä itse olin. En koskaan valehdellut äidilleni enkä tehnyt mitään pahaa. Minut olisi helposti voitu jättää vaikka viikoksi kotiin. 

Jo automatkan alussa Pikku Myy on valittanut, että hän voi huonosti enkä saa häntä houkuteltua ulos autosta.

- En pidä vanhainkodeista enkä halua tavata mummoa, joka on kiusannut minua niin monta kertaa, Pikku Myy puolustautuu.

Viime vierailullani hoitaja näytti miten ulko-ovi avataan ja missä äitini huone sijaitsee, joten löydän tällä kertaa perille ilman apua.

- Perjantaiyöllä hoitajat nauroivat ja keskustelivat niin äänekkäästi kello yhdestä viiteen, etten pystynyt nukkumaan, äiti valittaa.

- Olisit käynyt kummittelemassa hoitajille, sanon hymyillen. Silloin olisi kyllä tullut hiljaa!

- Kävin minä ovella, mutten nähnyt missä he olivat, äiti vastaa. Illalla pitää pukeutua yöpukuun jo kello kahdeksan ja iltapala tarjotaan jo kello seitsemän. Toissapäivänä kutsuttiin meidät iltapalalle jo kaksikymmentä yli kuuden illalla. Ollaan kuin tavaroita tai pieniä lapsia ilman sananvaltaa.

- Onpa ihmeellistä, vastaan. Luin jossain, että nykyisin hoitokodeissa elettäisiin enemmän vanhusten ehdoilla. Saako ottaa voileivän mukaan huoneeseen ja syödä myöhemmin? Olisi varmasti mukavampaa, jos saisi käyttää omia vaatteitaan. Huoneesi on melkein yhtä tyhjä ja persoonaton kuin sairaalahuone. Etkö voisi istua ruokailuhuoneessa tai televisionurkassa päivisin? Vaikket tutustu muihin, saisit tavata muita ihmisiä. Et olisi eristyksissä.

-  Televisionurkassa istuvat suomenkieliset vakiasukkaat, vastaa äitini. He eivät ymmärrä ruotsia. En osaa  puhua heidän kanssaan. 

Keskusteluamme keskeyttää hoitaja, joka avaa oven ja ilmoittaa, että iltapäiväkahvi odottaa. Pois lähtiessäni pysähdyn hetkeksi. Näen miten muiden huoneiden ovet avautuvat ja käytävä täyttyy hiljaa tassuttelevista vanhuksista rollaattoreineen matkalla ruokasaliin.

- Monenlaisessa jonossa ja ruuhkassa olen ollut, ajattelen hymyillen, mutten aikaisemmin ole osallistunut rollaattoriruuhkaan. Vaikka tämä ei taidapa olla viimeinen kertaa. Ikääntyminen ei ole herkkua. Silti meidän jokaisen on kohdattava kohtalomme ja hyväksyttävä rajallisuutemme, kun kuoleman partaalla liikumme viimeisinä elinvuosinamme.






7 kommenttia:

  1. HYVÄ KIRJOITUS! Olen usein ajatellut että kirjoitan tästä, mikä meitä kaikkia tulevia vanhuksia odottaa, ellemme kupsahda onnellisesti alta pois. Iltapala klo 18 ja joskus myöhäisiltapala ehkä vähän yli iltaseisemän. Ja sitten tutimaan! Vuodepotilaat samantien eli vähintäänkin 12 tuntia sängynpohjalla, yököt käyvät vauhdissa täräyttämässä toiselle kyljelle unisen ja säikähtyneen potilaan pari kertaa yössä, vaippa vaihdetaan jos on likomärkä, pieni paskakaan ei haittaa, kyllä se aamuun menee. Sama juttu on silloin kun istut päivähuoneessa. Jos on hyväkuntoinen vanhus niin laitostuu kyllä hyvin äkkiä. Virikkeet ovat vähissä, ulkoilua harrastetaan omaisten avulla ja tempauspäivinä.

    Yhdet hauskat lättykestit muistan juhannuksena, kun olin kerran vanhainkodissa töissä ja silloin kööräsin omalta osastolta saman henkisen hoitajaporukan kanssa aurinkoon ja sängyillä loput, vain yksi ainoa huusi, ettei halua ja vaikka yritin puhua ympäri, niin en tietenkään vienyt, mutta lättyjä kävin tarjoilemassa hänellekin vaikka työvuoroni oli jo loppunut. Oli se hommaa, mutta kaikki tykkäsivät.

    Tämmöstä enemmän kroonikkopotilaille, virikkeitä ja iloista yhteisoloa. Nekin jotka eivät pysty kommunikoimaan, nauttivat poikkeuksetta tämmösistä irtiotoista. Ja jouluaattona aamuvuorossa huutelin joulupuurolle, riisipuuroa oli poikkeuksetta ja vuodepotilas kyseli että joulupukkiko se siinä tulee pesuhommiin? Nih, joulupukkipa tietenkin:)

    Hoitajapula, leipääntyneet ja väsyneet hoitajat jotka eivät tee yhtään enempää kuin pakko. Ymmärrän heitäkin, vaikka vanhusten (ja samalla oma) kohtalo surettaakin. Äitisi on paljon parempi olla kotona niin kauan kuin voi, jossa saa olla omassa tutussa ympäristössä ja tehdä oman rytmin mukaan kaikkea sitä mitä vielä jaksaa. Nukkua pitempään, valvoakin, ottaa yöpalaa jne. Omassa rauhassa ilman sivuhälyjä ja laitoksen ääniä. Mukavaa kesää äidille ja Milenalle toivotellen.

    P.s. Itse olimme erilaisia, lapsemme eivät ole yhtä vastuuntuntoisia tai vanhemmistaan huolehtivia kuin me silloin. Aika on surullisesti muuttunut, mutta näinhän on ollut aina. Sukupolvi toisensa jälkeen on valittanut samaa asiaa:)

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Mustis, mielenkiintoisesta kommentistasi! Hienoa, että järjestitte vanhuksille lättykestit! Äitini soitti eilen ja kertoi, että hän oli saanut huonekaverin, joka oli tuntenut entisen kesänaapurimme. Heillä oli paljon keskusteltavaa. Tänään äiti palaa kotiin.

    VastaaPoista
  3. Tuttuja tilanteita ajalta, jolloin oma äitini asui palvelutalossa. Esimerkiksi se, että hoitaja tuli aamuisin huoneeseen ja äidin oli noustava aamutoimiin, vaikka hän olisi halunnut vielä loikoilla vuoteellaan, oli äidistä kiusallista. Voimia sinulle ja hyvää kesää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin, Petriina! Toivottavasti, aurinko palaa. Muuten ei ulkoikkunoiden maalaustyö taida onnistua.

      Otaksun, että moni käy läpi tällaista raskasta vaihetta, kun vanhemmat sairastuvat ja heidän kuntonsa heikkenee.

      Poista
  4. Mustiksen vastaus ja varsinkin ensimmäinen kappale kolahti kyllä niin kohdalleen, ainakin oman mummoni kohdalla. Laitostuu ja lamaantuu hyvinkin äkkiä kun ei ole virikkeitä. Ja Mustiksen mainitsema hoitajapula sekä hoitohenkilökunnan leipääntyneet ja väsyneet työntekijät.... huono yhdistelmä! Vaan tätä se kai tänä päivänä enimmäkseen on.

    Tunnen erään Thaimaasta Suomeen muutama vuosi sitten muuttaneen nuoren naisen. Hän on saanut määräaikaisia hommia vanhusten palvelutalosta. Hän tykkää vanhoista ihmisistä, ja on valmis heitä hoitamaan, hänen kotimaassaanhan vanhoja hoidetaan ja kohdellaan ihan erilailla kuin täällä. Valitettavasti olen saanut/ joutunut kuuntelemaan kuinka huonosti hänenkin työpaikalla muut hoitajat suhtautuu vanhuksiin. Yksi monesta esimerkistä on se, että hoitajat pitää enimmäkseen huolen omista ruoka-ja kahvitauoistaan (niitäkin venyttäen) ja asukkaat saa sitten jo viilentyneet sapuskansa kun hoitajat sitten vaivautuvat niitä asukkaille jakamaan. Ja tämä oli siitä "nätimmästä" päästä.
    Tämä tuntemani henkilö, hän ei välillä edes kerkiä syömään tai syö eväänsä "lennossa" kun ei ole oppinut työssään vielä "meidän maan tavoille".

    t.raija

    VastaaPoista
  5. Hups! Taisi tulla kommentti tuplana. Oho! ;)
    No, eikös sitä sanota että kertaus on opintojen äiti.... tai jotain sinnepäin? Vaan eihän se taida kyllä osua ihan tämmöseen kommenttikuvioon....
    t.raija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenteistasi, Raija! Poistin tuplaversion ennen kuin ehdin lukea kolmannen kommenttisi Siis, koska tiesin tuplaversiosta. Hyvä näkökulma blogiaiheeseen. Kaikenikäisten yksilöiden kunnioittaminen on muuttunut yhä tärkeämmäksi asiaksi minulle. Jokainen kantaa mukaansa oman matkalaukkunsa täynnä muistoja ja kokemuksia.

      Poista